Eeva Muilu ja työryhmä: ~~~  2.11.2016

Aloitan matkani Eeva Muilun ja hänen koolle kutsumansa työryhmän esitykseen ~~~ ravintolasta, jossa join juuri tilkan punaviiniä ja söin leivän. Marraskuun märässä ensi lumessa kävelen ripeästi kohti Zodiak - Uuden tanssin keskusta. Esitystilan aulassa näen useita tuttuja ihmisiä ja minulla on lämmin olo, halaan useaa ihmistä ja vaihdan kuulumisia sanallisesti.

Tästä tilanteesta kuljen esitystilaan, joka on vuorattu harmaalla pehmeähköllä messumatolla. Näen ihmisiä tilan seinustoja kiertävällä istuintasolla. Näen katossa kolme teoksen nimessä esiintyvää symbolia valkoisesta kankaasta laskostettuna. Valo on aseteltu matkaamaan tilaan näiden kankaiden läpi. Huomaan, että lähes kaikilla muilla katsojilla minua lukuunottamatta, on aulassa jaetut samanlaiset harmaavalkoiset villasukat jalassa. Villasukat ja katsomorakennelma ehdottavat, että olemme yhtä. Olemme samaa, samanarvoisia, samankaltaisia. 

Näen ihmisen, joka sulkee silmänsä ja antautuu ruumiinsa liikkeelle. Välittömästi olen oman ruumiillisuuteni äärellä. mnmmmnnnnnnaamnnnnn.MTnanssin samaa pehmeää, nesteiden ja pehmeiden kudosten liikettä, jossa luut ja kova meissä seuraa ja tanssi Viirrrtaa tanssivan ruumiin eri osilta toiselle. Kolmen tanssivan ihmisolennon vaihtuessa yhdestä toiseen ja kolmanteen keskellä tilaa, mmmatkustan pehmeästä virrasta vanhuuteen, Kuivuuteen, kovien materiaalien läsnäoloon, kallon ja verisuonten maailmaan. Kuoleman läsnäolo. Kalpea syksy. Menetys. Ajassa on kuolemaa, poismenemistä. Näen verisuonten Pullistuvan pään ihon sisällä. Pään muutoksen vaaleasta punaiseen. Iho on ohut, hauras kalvo. En voi siirtää katsettani pois kolmesta vuorolleen tanssivasta ihmisestä. 

Pohdin esityksen ja elämän suhdetta. Esitys manifestoituu ajassa. Se tulee olevaksi tietyssä ajassa ja tilassa, mutta se oli olemassa jo ennen manifestoitumistaan olemassa olon erilaisissa ilmiöissä, joista se inspiroitui ja sai alkunsa. Se myös jatkaa elämäänsä siihen osallistuneiden kehoissa ja mielissä. Elämä on samankaltainen. Ihmisen elämä, kasvin elämä, galaksimme elämä. Sen mahdollisuus oli jo ennen elämäksi muotoutunutta asiaa ja se on elämän lakattua: Elämä on kuolemassa poissaolona, tyhjyytenä, tilana, jälkinä muissa.

Kuulen ääniä muista paikoista, kadulta, junaradalta. Tu tung tu tung tu tung. Näen vaatteiden, kaiuttimen ja ruumiiden yhteenmuodostuneita liikkuvia kompositioita. Näen ruumiin eri tekstuurien jännittyvän, päästävän, sulavan, kokoontuvan. Tonuksien sisäinen tanssi. Vieressäni on äänisuunnittelija, ihminen ja Koneiden orkesteri. Katson värejä tietokoneen ja padin näytöillä, johtoja. Kuvittelen ssssähkön läsnäolon. Noista laiteaivoista tilassa kuulemani äänten maailma konkreettisesti syntyy.   

Pimeys. Isoja universumitietoisuuteen ajavia ÄÄNIÄ pimeydessä. Ajattelen omaa tulevaa teostani. Haluan, että siinä ollaan pimeän sylissä ja kuunnellaan. Ollaan taas Valossa. On aikaa kuunnella lisää, katsella toisia katsojia ja tilaa, tunnustella omaa hämmennystä olla näkyvillä oman kokemuksessa olemisen kanssa toisille katsojille. Yksittäisiä teipin palasia katossa, ohittelevia SILMIÄ, katseita katossa ja matossa, valkoiset isot kankaat ja valon läpikulku, omat kiinnipainetut Vetäytyneet silmäni. Raukeus, lepo, odotus.

Esityksen loputtua vieressäni istunut ystäväni ja kollegani Milla kertoo, että messumatto ei maadu ikinä. Onneksi kuulemma taiteessa käytettävät matot ovat usein kierrätettyjä. Mietin, mikä on esityksen ja kulutuksen suhde. Sisällön ja esitykseen liittyvien valintojen suhde. Mitä tarkoittaa esitystaiteessa olla yhtä maailmankaikkeuden kanssa?

Kiitos viisaalle kollegalleni Saaralle kielen kysymyksestä, joka inspiroi minua alkamaan kokeilla itselleni uudenlaisia kielellisiä ja kirjoitettuja ilmauksia enemmän kuin ihmiseen rajoittuvien kokemusten kuvaamiselle/elämiselle. ~~~ esityksessä enemmän kuin ihmisenä ja ei-inhimillisenä näyttäytyy minun kokemuksessani ihminen itse ruumiissaan ja maailmassa olemisessaan. 

Verkkosaari ja esitys

Olen mukana Todellisuuden tutkimuskeskuksen Ei-inhimillinen saareke -projektissa (2016-2017). Kokoonnumme kerran kuukaudessa tutkimaan ei-inhimillisten asioiden ja ilmiöiden esiintymistä ja esityksen kysymystä laajemmin kuin ihmiseen keskittyen, jonain mahdollisesti myös ihmisestä riippumattomana rajauksena. Tässä vaiheessa prosessia määritämme jokainen jokseenkin itse kysymyksen, jonka parissa työskentelemme. Tapaamiset ovat avoimia kaikille kiinnostuneille ihmisosallistujille. Poikkeuksellisesti julkaisen oman Ei-inhimillisen saarekkeen blogiin kirjoittamani tekstin myös tässä blogissa, koska saavutin siinä itselleni keskeisiä ajatuksia suhteessa ei-inhimilliseen esitykseen:

2.10.2016 työskentelen esityksen rajauksen kysymyksen ja ajan kanssa. Olemme ajan kerrostamassa Verkkosaaressa, joka on erilaisten työkoneiden, koivujen, kalastajien ja ainakin yhden ihmisen vakituinen koti. Samalla se on ei-kenenkään maata meren rannalla, jossa muutaman vuoden päästä on joukko uusia korkeita asuinkerrostaloja. 

Alkukeskustelussa ensimmäistä kertaa mukana ollut vieraamme tuo esiin kysymyksen muutoksesta. Pohdimme onko muutos elimellinen osa ei-inhimillistä esitystä? Onko muutoksen käsite ei-inhimillisen esityksen ontologian kannalta keskeinen? En meinaa saada kiinni tästä kysymyksestä, se ei kristallisoidu ajatuksiksi, mutta se tuntuu tärkeältä jauhaa. 

Lähden liikkeelle tämän kysymyksen kanssa. Päädyn makaamaan mattolaiturille. Olen samaa aikaa kontaktissa veden ruumiin (the body of water - ihana ilmaus) ja laiturin ruumiin kanssa ja oman ruumiini kanssa. Katson taivaalle. Olen pilvien ajallisuudessa, niiden ajallisuus hakeutuu ruumiiseeni, ajatukseni silti raksuttavat ja yritän saada otetta muutoksesta ja siitä mitä se tarkoittaa suhteessa esityskäsitykseeni. Katson pilviä ja heijastan niiden keveyttä, jatkuvaa muutoksessa olemista, jatkuvaa vesihöyryn uudelleen muotoutumista. Uudelleen muotoutumisen prosessi on muutosta. Mietin voisiko esityksen rajaamisen kysymystä lähestyä muotoutumisen kysymyksenä? Kaikki on jatkuvassa muutoksessa. Tuleeko jostakin esitys, kun se saa jonkinlaisen muodon tai hahmon? Muoto tai hahmo ei välttämättä ole ihmisen aistittavissa. Mietin ei-inhimillistä aikaa, ajallisuutta joka ei rajoitu ihmisen havaintoon ajasta. Mietin esitystä omassa ruumiissani. Esityksen voi ajatella rajautuvan niin kovin monin eri tavoin. Omassa ruumiissani voin ajatella useita esityksen vaiheita, joista yksi on elämäni maan päällä. Sitä edeltävä esitys oli mahdollisesti kehittymiseni muna-ja siittiösolun kohdattua, sitä ennen munasolun aihio äidissäni jo hänen ollessaan sikiö tai vanhempianikin aiemmin olemassa olleiden dna- ketjujen sukupolvet ylittävä esitys. Kuollessani ruumiini esitys on maatumisen ja sulautumisen ja ravintoketjun osana olemisen esitys. 

Vesipisaroista koostuvat pilvet muotoutuvat koko ajan uudelleen ja vesipisarat matkaavat höyryksi ja sateeksi, haihtuen maasta ja taas alas sataen. Pisaroiden matka ja yhdistyminen toisiin pisaroihin muodostavat jatkuvasti uudenlaisia ja eri mittakaavoissa erottuvia koreografioita ja esityksiä. Oletan, että pilvien muotoutumisen koreografia on toistettavissa kaikessa olevassa. Yksittäiset esiintyjät, kuten vesipisarat voivat muotoutuessaan rajautua esitykseksi ja samalla ne ovat jatkuvasti osa erilaisia kytkeytymisiä, joissa eri oliot tai useat samanlaiset oliot ja ilmiöt ovat vuorovaikutteiseisessa esityksessä keskenään ja tätä vuorovaikutusta kai voisi kutsua ekologiaksi.

Tällä hetkellä kaikki on minulle esitystä. Esityksen piiristä ei voi rajata ulos mitään. Esimerkiksi kysymykset esiintyjän tietoisuudesta eivät päde rajauksena, koska tieteen kautta saadaan jatkuvasti uutta tietoa eläinten ja kasvien tietoisuudesta. Omassa kokemuksessani tietoisuus ei myöskään rajaudu vain ihmisen ominaisuudeksi vaan jaettavaksi kaiken kanssa ja samalla myös tietoisuuksia on useita erilaisia. Onko esitys sitten yhtä kuin elämä? Ja jos on, mitä merkitystä esityksen äärellä oleilussa, esityksen tekemisessä tai taiteellisessa työssä on? Mitä esityksen käsitteellä tekee, jos se on synonyymi elämälle? 

Olemisen prosessit, kuten eläminen ja kuoleminen, ovat näkökulmastani esityksiä tai niitä voi havainnoida esityksinä. Ehkä esityksen käsite on itsessään rajaus havainnolle ja ajattelulle, joka mahdollistaa elämän ja todellisuuden ymmärtämisen totutusta poiketen…Näin sitä ei voisi ajatella elämän prosessien synonyymina, mutta niitä avaavana, tutkivana ja muokkaavana kehyksenä.

Ei-inhimillisen saarekkeen blogi: 

http://www.todellisuus.fi/new-page-1

Masennus

Verho. Sumu. Peitto. Futonpatja allani ja päälläni ja sisälläni. Jotenkin sillä tavalla masennus on kaivautunut minuun ja minä siihen. Olen taiteilija. Vai olenko, kun olen työtön. Olen työtön taiteilija. Olen toimeton. Olen yrittänyt niin vitusti hakea ja hakea ja ehdottaa ja kurkottaa ja vetää asioita puoleeni ja olla kuten olla pitää. Ja olen vastaanottanut kielteisiä päätösiä ja torjuntaa, yksi toisensa perään. Olen tuijottanut sähköpostia ja facebookkia ja odottanut jotain tapahtuvan. Ja nyt masennus hukuttaa minut kylmenevään syksyyn ja pakottaa minut sänkyyn, sohvan nurkkaan. Uppoamaan omaan ahdistukseeni. Olen tiellä kotonani. Syytän puolisoani. Kaikki on järjetöntä. Lapseni on liian iso eikä tarvitse minua enää. Jos minulla on ystäviä, kukaan ei halua olla kanssani. Joko olen liian viallinen ja raskas tai kenelläkään ei ole aikaa ystävyydelle. Kukaan ei halua minua paitsi välillä seksiin. Minä en halua seksiä, koska olen masentunut eikä masentunut ole viehättävä, haluttava, haluava, ei muuta kuin harmaa savu maisemassa. Minä en halua upota en halua olla kurottamatta. Minulla on energiaa tehdä ja vaikuttaa ja vaikuttua. Mutta en pysty. En pysty kurottamaan. En jaksa, minua ei huvita, en ole halukas etsimään residenssejä, rahoistuskuvioita, töitä.  Siispä olen ja odotan ja olen masentunut. 

Tätä ennen oli täyttä. Olin ollut haluttu johonkin, minulla oli jonkinlaisia paikkoja olla taiteessa. Oli niin täyttä, että nyt on masennus. Oli liikaa kierroksia ja mutkia ja kurveja ja tekemistä. Minun ympärilläni on kahdenlaisia ihmisiä. Suurin osa juoksee ja hyperventiloi tätä yhdessä luomaamme maailmaa. Jotkut eivät ole saaneet paikkaansa tuolla radalla ja ovat liikaa paikoillaan. Masennus ja laamaannus tuntuvat olevan pikajuoksun ainoa vastakohta. 

Koko teksti on yhtä paskaa. Serotoniinit ja muut hormonit kuljettavat kuvottavaa ruumistani jonnekin ja ajatuksiani mössönä, josta on vaikea erottaa mitään selkeää. Kirjoitan, koska maailma ahdistaa, on vaikea nähdä mitään selkeää suuntaa. Ei ole mitään merkitystä sillä olenko toimeton vai pyörässä, koska olen aina itsessäni ja maailma on aina sama. Masennus saattaa kuitenkin olla murroskohta. Jotain mistä en tiedä mitään saattaa ajaa minut ja kaiken johonkin josta en vielä tiedä. Toivoa on. Diagnoosini ei ole vakava, ehkä keskivaikea tai lieväkin. 

Sanat, joita vaivoin muotoutuu eivät ole sellaisia joita haluan lähettää maailmaan. Olisi ihanaa, jos olisin vapaa ja hyvillä mielin, olisi ihanaa, jos kaikki olisimme edes välillä. Nyt on näin. Viitta on kiskottu ja muovailtu päälleni ja futonsänky janoaa ruumiini puoleensa. Hyväksyn. Luovutan. Antaudun sille mitä on.

Sukusolujen esitys

Mitä on enemmän kuin esitys? 

Blogini ja projektini nimi syntyi inspiroituneena käsitteestä more than human - enemmän kuin ihminen, jota on alettu käyttää ajattelun murroksessa siirryttäessä ihmiskeskeisestä ajattelusta ja ajasta  ”ihmisen jälkeisen aikaan”. Enemmän kuin esitys sisältää oletuksen, että esitys on aina jotain enemmän kuin oma esityksenä olemisensa, jotain enemmän kuin representaatio ja toisinto maailmasta. Projektini lähtökohta on myös pyrkiä tarkoituksellisesti etsimään esityksistä enemmän kuin ihmiseen/inhimilliseen rajautuvia ulottuvuuksia ja edistää ei-inhimilliseen toimijuuteen keskittyvää, tai vähintäänkin sen huomioivaa, esityskulttuuria.

Parin viime viikon aikana olen tietoisesti osallistunut muutamiin ei-inhimillisiin esityksiin. Tiedostamattani olen toki jatkuvasti osa erilaisia esityksiä, kuten vuodenkiertoa, ilmastonmuutosta, omaa kuukaustiskiertoani, vanhemistani jne. Haluan nyt yrittää löytää sanoja kokemukselleni olla munasolu ja siittiösolu, minun oma munasoluni ja minun oma siittiösoluni, jotka muodostavat kumpikin puolet minusta.

Viikko sitten aloitin Satu Palokankaan opettaman kurssikokonaisuuden Somaattinen liiketerapia. Satu johdatti meidät matkustamaan kokemuksessamme aikaan, jolloin olimme munasolu. Esityskokemukseni alkaa sanoista, jota Satun äänen muodostamat värähtelyt kuljettavat ilmassa aaltoina korviini ja muodostavat tunnistettavia tietoketjuja jossain aivojeni osassa. Saan kuulla, että munasoluni aihio on kehittynyt jo äitini ollessa sikiö isoäitini kohdussa. Konkreettinen osa minua on siis elänyt jo vuonna 1951 ja paiskinut töitä navetassa ja jo neljän lapsen äitinä kotona. Saan myös kuulla, että se mikä soluissani hengittää ja ylläpitää elämänenergiaa on tullut äitiketjustani, ja tätä äitien ketjua on pystytty jäljittämään 200 000 vuotta sitten taaksepäin silloin eläneisiin naisiin! 

Kokemuksessani aika saa uuden merkityksen. Tanssisalin tanssimatolla Teatterikorkeakoulun ylimmässä kerroksessa makaava ruumiini, avautuu ajassa leijuvaksi olemisen laajentumaksi. Tila ja minä sulautuvat ajan ajattomuutta kehollistavaksi munasoluksi, joka kelluu ja leijuu ja odottaa kypsymistään jossain äitini äidin, sitten äitini sisällä.

Sanat, jotka aivoni saavuttavat, kertovat, että siittiösolun aika on aivan toisenlainen. Se syntyy ja matkustaa alle sadassa päivässä. Olen siis vuorostani siittiösolu, joka olen. Olen nopea, liikun tilassa ja etsin munasolua. Tunnistan tämän nopeasti hupenevan ajallisuuden yhtä lailla kuin hitaan ajattomuuden. Kun löydän munasolun, sanat kertovat, että munasolu valitsee kenet laskee sisäänsä. Siittiöt etenevät ryhmänä ja pehmittävät yhdessä munasolun pintaa päällänsä puskien. Mietin, että hedelmöittyminenkin on sitten kerrottu osana maskuliinisen valloituksen historiaa, vaikka nyt vaikuttaakin, että kyse ei olekaan pelkästä tunkeutumisesta vaan yhteensopivuudesta ja munasolun valinnasta. Siittiöistä vahvin ei voitakaan vaan sopivin, ja niiden toiminta on ryhmätyötä. 

Elämän perusta tuntuu olevan yhteistyössä. Kaikilla osa-alueilla meille on kerrottu tarinoita, joissa vahvimmat pärjäävät, että eläinmaailmassa ja solutasolla vahvin selviää ja hidas kuolee ja eläimet eivät ole empaattisia ja sillä tavalla ihmisetkin voivat sortaa toisia olioita ja toisiaan. Sukusoluina oleminen ja sanat, jotka minua tuolle matkalle johdattavat, riisuvat taas kerran tuon kapitalistisen ja kolonialistisen valkoisen miehen valtaa pönkittävän uskomusjärjestelmän valheellista viittaa. Soluina ollessani koen, että elämä on pehmeää, laskostuvaa, kietoutuvaa, kokeilevaa, yhdessä syntyvää ja sosiaalista, jossa välillä on enemmän vauhtia ja päämäärää, välillä jättäytymistä ajan ajattomuuden piiriin.

Ruumiini, jos jokin on enemmän kuin esitys, enemmän kuin ihminen. 

Näkymättömyys

Lauantaina 16.4 kävin pitkästä aikaa elokuvissa. Palatsin aula kuhisi ihmisiä ja makeisia. Kuten yleensä aina, maksoin lippuni kortilla, materiaalista rahaa käsittelen nykyään harvoin. Raha on osa sitä näkymätöntä maailmaa, joka tapahtuu jossain. Raha ei kulje sormieni läpi, vaan kokemuksena on minusta yhtä kaukana kuin Panama. Tuntuu, että systeemit joiden osana haluamattani olen, valtaavat valintojeni mahdollisuuksia ja leijun virtojen, synkkien ja pahojen virtojen mukana kohti yhä suurempia katastrofeja toisensa perään. Samaan aikaan katastrofit eivät tapahdu minulle tässä ja nyt. Ne tapahtuvat tässä ja nyt monelle muulle kaltaiselleni oliolle, minulta ne pysyvät piilossa, mutta eivät unohduksissa. 

Käyn vessassa. Pesen käteni ja kuivaan ne samalla laitteella lavuaarin päällä. MInulla on hankaluuksia tehdä yhteistyötä hanan kuivainosan kanssa. Käsienpesun koreografia on muuttunut. Nyt mInun täytyy hoitaa sekä käsien peseminen ja kuivaaminen paikallini seisten. En avaa hanaa, en paina nappia, en käytä pyyhettä. Ennen kuolemaani kehoni kuihtunee lopulta tietokoneen ja tuolin väliin kaksiulotteiseksi tapahtumien heijasteeksi. 

Istuudun elokuvateatterin pehmeään tuoliin. Mainosten aikana kaivan esiin kotona täyttämäni muovipussin, joka on täynnä lempikarkkejani. Pussissa kummittelevat muinaisten esihistoriallisten eliöiden öljyksi muuttuneet ruumiit ja matka maan uumenista pussin muotoon. Ahmin sokeria, glukoosisiirappia, tärkkelystä, glukoosi-fruktoosisiirappia, vehnäjauhoa, muunnettua tärkkelystä,ammoniumkloridia, lakritsiuutetta, melassia, sitruunahappoa, sorbitolisiirappia, glyserolia, kookos- ja palmuydinöljyä, aromeja, suolaa ja väriaineita. Mikään ei ole sitä miltä se näyttää tuntuu olevan elämäntapamme ydin. 

Elokuva, Suffragette, kertoo naisten äänioikeuksia ajaneista aktivisteista 1910- luvun Englannissa. Tarina, joka minulle ja muille teatterissa istuville naisille ja yhdelle miehelle, kerrotaan tuosta historiallisesta ajanjaksosta ja todellisuudessa tapahtuneista asioista, saa minut niin ahdistuneeksi, että kaksi päivää elokuvan jälkeen olen yhä masentunut. Elokuva saa minut muistamaan sukupuoleni vahvasti historiallisena rakenteena. Se saa minut tuntemaan seksuaalisuuttani loukanneet tunnelmat ja ilmapiirit sekä huokaamaan miellyttämisen ja häpeän tuhatvuotisia rihmoja, jotka yhä kietoutuvat ympärilleni.Isolla näkymättömällä ja oletettavasti likaisella rahalla tuotettu elokuva, saa minut vihaamaan tätä näkymättömyyteen verhoiltua immateriaaliseksi muuttuvaa maailmaa, jossa haahuilemme jonnekin emmekä tiedä minne. 

Sukupuolten välinen tasa-arvo, sukupuolten moninaisuus, ihmisten välinen tasa-arvo, perusoikeudet turvalliseen elämään, eläinten oikeudet lajityypilliseen omaan elämään, kasvien oikeudet, materiaalien, eliöiden ja olioiden ja maailman oikeus säilyä elinympäristönä. Kaikkien tulisi olla olemassa olon perusoikeuksia, kaikki tulevat poljetuiksi saman ihmisten ylläpitämän valtakoneiston edessä. Valta on yhtä valkoinen ja yhtä miehekäs kuin se oli 100 vuotta sitten, jolloin valta näki, että hupsulla ja hysteerisellä naisella ei tullut olla oikeutta omaan lapseensa saatikka vaikuttaa äänellään. Kapitalistinen valkoinen valtakoneisto käyttää toisten ruumiita ja mieliä. Elokuvassa naiset  pyykkäävät tehdasmaisessa pesulassa kunnes sairastuvat ja kuolevat, köyhä joutuu vankilaan ja rikkaasta maksetaan takuut. Elokuva esittää aikaa, jolloin kapitalismin mekanismi näyttäytyy selkeänä työväen ruumiiden riistona, nyt elämme aikaa, jolloin kapitalismi on kietoutunut aivan jokaiseen yksityiseen valintaamme ja muuttanut asumaan mieliimme sekä vallannut käsittämättömissä määrin myös eläinten ruumiit koneistonsa osaksi samalla kun se yhä hyväksikäyttää työtä tekevien ihmisten ruumiita ja rajaa aikaa ja mahdollisuuksia. Kaiken se tekee piilossa. Me vain aavistamme ja tiedämme, mutta emme näe. Yksinvaltias valkoinen valta, joka sisällyttänee itseensä naisia ja värillisiä, mutta maalaa ne yhteen väriin, kutoo rahaa, syö rahaa ja kakkaa rahaa. Se erottaa ja rajaa. Jokainen ajatus meistä ja niistä ja noista, rakentaa rajaa. Jokainen ajatus, jolla oman itsen ”tarve” tai tuttavan tai perheen tarve rajaa toisten tarpeita, asettaa kivijalkaa Eurooppaa rajaavalle muurille. Jokainen nakki lautasella, lisää maailman kärsimystä. Jokainen nakki rajaa sian elämän arvottomaksi ja kylmettää syöjän sydäntä. Jokainen toisia tuhoava teko, asettuu osaksi samaa valtakoneistoa.

Muuta omaisuutta meillä ei ole kuin ruumis. Kaikki mitä on mahdollista kokea tulee koettavaksi ruumiissa ja sen värähtelyissä. Muuta ei ole naudalla, ei koiralla, ei viherkasvilla ikkunalaudallani. Muuta ei ole pakolaisuuteen ajautuvalla ihmisellä, sisarella, veljellä, joka heittää ruumiinsa veden vietäväksi ja jalkojensa kannettavaksi. Muuta ei ollut suffrageteilla, naisten äänioikeutta ajaneilla aktivisteilla, eikä muuta ole terroritekoihin ryhtyvillä turhautuneilla äärilliikkeiden edustajilla. 

Tämä ruumis minun on vietävä kadulle yhdessä toisten ruumiiden kanssa. Sen sormilla on kirjoitettava, ja suulla sanoja muodostettava niistä hatarista ajatuksista mitä ruumiini osaa muodostaa. Ruumiissa on yritettävä selvitä ja elää ja asettua näkyväksi tässä mielettömyyden maailmassa.

Aune Kallinen ja työryhmä: Sädekehistä – täydellisen politiikka

Aune Kallinen ja työryhmä: Sädekehistä – täydellisen politiikka 

To 1.10.2015 klo 18 odotan Kiasma-teatterin aulatilassa pääsyä teatteriin, jossa on alkamassa Aune Kallisen, Jenni Koistisen, Laura Murtomaan, Jani-Matti Salon, Ragni Grönblom-Jollyn, Gesa Piperin, Arttu Palmion, Katri Purasen, manskör D25 ryhmän sekä muiden vierailevien tähtien esitystapahtuma Sädekehistä – täydellisen politiikka.

Esitys alkaa ja yleisö jaetaan kieliryhmien mukaan esiintyjien opastettavaksi. Arttu näyttää ryhmällemme missä voimme kulkea ja olla, juoda teetä tai kahvia. Hän painottaa, että voimme olla miten haluamme. Ei ole mitään erityistä mitä pitäisi katsoa tai huomioida. Nautin hämmennyksestä joka valtaa minut esittelykierroksen epämääräisyydessä. Kierroksen jälkeen meille myös kerrotaan, miten työryhmä on harjoitellut rakkauden jakamista erilaisin mietiskelyn keinoin. Tässä kohtaa olen valinnut paikakseni yhden katsomoon pedatuista sängyistä ja katselen ja kuuntelen rakkausmenetelmiä peiton alta.

En oikeastaan jaksa havainnoida mitään. Makaan paikallani. Tunnen väsymystä ja kiitollisuutta mahdollisuudesta levätä. Avaan sydämeni hetkeksi työryhmän lähettämälle rakkaudelle. He näyttävät istuvan näyttämön reunassa piirissä ja meditoivan rakkautta. En oikeastaan jaksa olla erityisen vastaanottavainenkaan. Olen vain peiton ja patjan ja tyynyn ja niitä ympäröivien pesuaineelta tuoksuvien lakanoiden kanssa. Ajattelen, miten lakanat ovat peseytyneet koneessa. Vesi on kantanut niitä pesukoneen pyörityksessä. Pesuaine on uppoutunut niiden lävitse ja nyt aine haisee tässä salissa, katsomossa, penkkien välissä.

Katsomossa ja näyttämön reunoilla on muita katsojia. Näyttämön takanurkassa on Laura Murtomaa ja mieheltä näyttävä ihminen, jolla on pitkät hiukset ja parta. He soittavat meille musiikkia. Jos minun kokemuksessani esitys nimeytyy joksikin, lähimpänä leijailee sana konsertti. Laulut ovat ruotsinkielisiä, suomenkielisiä ja oletettavasti jonkin Afrikan maan kielisiä ja jotain mitä en tunnista. Myös soittimet, joita soitetaan, ovat löytäneet oman muotonsa eri kulttuureiden historioissa. Muistan taannoisen valkoisuus -työpajan, johon osallistuin. Mietin, onko väärin soittaa afrikan soittimia ja laulaa toisten kielillä ilman yhteisiä juuria niiden kanssa. Patjalla maatessani sydämeni herää laululle, jossa lauletaan jumalasta. Tuo laulu on minulle rakkauden nälkää, sen puutetta, täyttymätön reikä mahassa.

Näyttämöllä jotkut työryhmän jäsenet ja oletettavasti yksi katsoja, tanssivat. Arttu loikkii tilan poikki. Loikat tuntuvat hyvälle. Oma ruumiini hakeutuu tilojen reunoille, en pystyisi osallistumaan tanssiin, vaikka se ilahduttaisi minua. Olen katsojana esitykselle, todistajana jo pitkään käynnissä olleelle prosessille. Loikat tuntuvat hyvälle. Niiden ja ilman kohtaamisessa ilma liikkuu ihollani ja vaatteissani.

Ragni ja Gesa tulevat tilaan alasti. Aune tuo vettä ja lakanan ja pesee Ragnin. Jossain vaiheessa myös Aune riisuuntuu. Kaksi alastonta naisen näköistä ihmiseläintä ovat keskellä pesutapahtumaa näyttämöllä, katsomon edessä. Katson selkää ja takapuolta, ihoa ja lihaa ja kaiken sisäänsä käärivää ihoa. Katson pesevän Aunen kasvoja sekä kosketusta, pesevää kämmentä. Minussa risteilee erilaisia tunteita. Yleensä alastomuuden todistaminen tuntuu minusta luonnolliselta, oikealta, kauniilta, todelliselta olemiseltamme. Nyt alastomuus ja peseminen näyttäytyvät minulle herkkänä palveluksena, mutta samalla myös palvelustoimituksen esittämisenä. Missään muussa kohtaa esitystapahtumaa en tunne olevani esittämisen kohteena. Kuka ja mikä tekee juuri tästä teosta esityksen? Minunko katseeni? Muiden ihmiskatsojien läsnäolo? Pieni vaivaantuneisuus Ragnin kasvoilla?  Juuri nyt en halua katsoa. Olen silmät kiinni.

Jossakin kohtaa minulla on tylsää. Makoilen. Kaipaan lastani kotona.

Näyttämöllä olevan oven toiselta puolelta kuuluu ääntelyä, menen ovesta ulos. Kolme ihmishahmoa ulvoo, yksi hakkaa tynnyriä, jossa palaa tuli. Lähellä on hakattuja halkoja ja kirves. Takana kaupunki. Valoja, suihkulähde. Pimeä taivas. Ilahdun ja antaudun tälle tapahtumalle. Olen hämmentynyt. Miehet ovat omassaan. Yhdessä kohtaa yksi heistä kiipeä seinää pitkin ylös, toinen kävelee kylmässä suihkulähteessä, sitten he makaavat kolmisin tuliämpärin vierellä, lusikkana. Läheisyys koskettaa sydäntäni.

Myöhemmin luen seinältä, että kolme miesihmistä olivat  tapahtuman aluksi nukkumassa, pyrkimyksenään nähdä samaa unta ja kun he heräsivät, he etsivät yhteistä unta laululla. Kaunis yritys. 

Sisällä katosta roikkuvat valokehät ovat muuttuneet keltaisiksi. Kaikki on keltaista. Katossa on keltaisia lamppuja. Keltaiseen voi uppoutua, piiloutua. Sen voi syödä sisäänsä ja se voi syödä sisäänsä. Näyttämöllä on liikettä. Työryhmä tanssii ja antaa toisten liikkeiden vaikuttaa omaansa. Minä kiinnostun yhteisestä tanssitehtävästä. Samaa aikaa laulussa kysytään miksei köyhät puolusta itseään.

Yhtäkkiä muistan, että takahuoneessa on mahdollista soittaa Katrille metsään. Katri on kirjoittanut kauniin tekstin haapojen tai joidenkin muiden puiden juuristoista. Ne voivat elää tuhansia vuosia. Tulen tietoiseksi ajasta. Soitan Katrille, hän laulaa. Ajattelen samanaikaisia todellisuuksia. Samaa aikaa on todellisuus Tampereella ja Helsingissä.

Hakeudun kumppanini seuraan, jonka kanssa saavuin esitykseen. Olemme lähekkäin. On mukavaa makoilla yhdessä esityksessä. Tunnen rakkautta. Hän sanoo, että alussa esitetty puhe äänestä antoi hänelle siemenen uudelle omalle teokselle. On ihmeellistä ajatella, että samaa ääntä ei voi kuulla uudelleen. Vaikka ääni pysyy samana, me muutumme.

Näen vieressämme olevan suuren elävän männyn. Keltainen valo värittää männyn uudelleen. Mikään männyssä ei ole suoraviivaista. Jokainen havunen ja oksa ovat jatkuvassa kiertymisen ja kaartumisen prosessissa. 

Vincent Roumagnac : Pièce d'août | Piece of August 29.8.2015

Piece of August on yksi kahdestatoista ”teoksesta”, jotka muodostavat Vincent Roumagnacin projektin The theatre season aikavälillä 1.5.2015-30.4.2016.

Aurinkoisena elokuun lopun lauantaina kävelen kumppanini kanssa Vanhan kaupungin lahdelle etsimään puistosta vanhaa ulkoilmateatteria, jonka ympäristöön esitys sijoittuu. Teatterin kuluneessa katsomossa istuu iäkkäämpi lajitoverimme pyöräilykypärä päässään. Ilmeisesti hänen lapsenlapsensa kiipeilee katsomorakenteessa ja syö pullaa. Mies sanoo, että ei varmaan vähään aikaan ole esityksiä luvassa, johon minä vastaan, että olemme itse asiassa juuri tulleet paikan päälle katsomaan koko ajan käynnissä olevaa esitystä nimeltä elokuu. 

Istun katsomoon. Mies ja lapsi lähtevät. Katson. 

Näen kirkkaan sinisen taivaan ja siinä liikkuvia hattaramaisia vaaleita pilviä. Tiheän metsikön ja sen edessä kasveja. Kasvit ja puut liikkuvat tuulessa. Kun istun katsomossa, metsikkö muodostaa osittain taustan näyttämökuvalle silmissäni. Näen katsomon edessä lavarakenteen, joka on suurimmaksi osaksi harmaa. Siniset maaliläikät siellä täällä kertovat, että lava on ollut paikallaan jo jonkin aikaa, joitakin vuodenkiertoja. Lavalla on vesilätäköitä. Lätäköistä heijastuu taivas pilvineen. Lätäkön vettä liikuttaa tuuli. 

Minäkin tunnen tuulen vaatteissa, hiuksissa, iholla sekä lämpötilan muutoksina. Tunnen myös auringon. Kuuma ja kylmä vuorottelevat kokemuksessani. Tämä on elokuun teatteri. Kesän ja syksyn kohtaaminen, elämän ja kuoleman rajapinta. Olen onnellinen, että olen saanut kutsun elokuun esitykseen, minulle on tarjottu hetki olla ja katsoa kuinka maailma on ympärilläni. Sanon Markulle, kanssakatsojalleni, että olen katsomassa parasta esitystä aikoihin.

Lavan takana, lavan ja metsikön välissä kulkee tie. Myös metsikön vasemmalla puolella kulkee tie ja katoaa metsikön taa. Ihmiset hoitavat näyttelemisen, maisema avautuu ja sulkeutuu heidän ympärilleen. Läheistä tietä pitkin kulkee äiti ja lapsi vaunuissa. Lapsi putoaa vaunusta ja itkee. Äiti on hiukan vihainen, kun lapsi oli avannut turvavyön kesken matkaa. Seuraavaksi lavan takaa ajavat ohi lapsi ja isä pyörineen, perässä äiti ja vaunuissa toinen lapsi. Edellä ajanut isompi lapsi ja hänen pieni pyöränsä ajavat kopiksi vaunuihin. Äiti suuttuu. Isä palaa ja suuttuu. Isompi lapsi suuttuu ja istuu mököttämään lavan reunalle. Eteeni aukeaa kaunis kuva mököttävästä nelivuotiaasta. Vieressä lätäköiden vesi liplattaa hiljaa tuulessa. Pilvet matkaavat yläpuolellamme. 

Luovun paikastani katsomossa ja astun lavalle. Katson yksityiskohtia. Vettä ja siitä heijastuvaa taivaskuvaa. Vettä ja sen pinnalla seikkailevaa kärpästä. Sudenkorentoa, joka lentää ilmassa lavan yläpuolella ja laskeutuu välillä kuluneelle vaneerille. Kasvia, joka kasvaa lavan reunalla. Markkua, joka istuu lavalla. Kävelen ympäriinsä. Katson lisää. Paperipussia, jonka sisällä on saattanut olla pulla tai croisant tai riisipiirakka. Kaiverruksia katsomossa. Katsomon takana olevaa laatikkomaista asiaa, mahdollisesti entistä lipunmyyntiluukkua, johon on kirjoitettu homo. Homo lipunmyyntiluukku. Ruutuvihosta revittyä palaa, johon on piirretty prinsessa. 

Katsomon takana muutaman metrin päässä kasvaa valtavia raparperejä. Ihailen niiden kokoa. Repaleisia suuria lehtiä. Ne ovat vallanneet alaa itselleen. Raparperin vieressä kasvaa puu. Aivan täydellinen kiipeilyyn, jopa minulle, joka en viettänyt lapsuuttani puissa. Asetan ruumiini alttiiksi ja kiipeän puun alimmalle oksalle. Tuntuu hyvältä tuntea oman ruumiin teko ja puun tarjoama pinta. Oleilen jonkin aikaa puussa. Kosketan sen sammaleista pintaa. Kuvittelen, että puu on kotini. Ainakin se on lähimpien sukulaisteni koti.

Laskeudun alas puusta. Istumme Markun kanssa katsomoon. Esitys on kohdaltani ohi, mutta se jatkaa olemassa oloaan. Mietin mitä on esityksen tekeminen, kun kaikki merkityksellinen on jo olemassa?