Kaksi päivää sitten pyöräilen Eläintarhan kentälle katsomaan viidenkymmenen miehen ja monen muun asian yhteisesiintymistä hämärtyvässä elokuun illassa. Katsomona toimii katettu urheilukatsomo. Suurehko joukko ihmisiä istuu suojassa suuren katon alla. Seuranamme katsomossa on kattoa ja rakennusta kasassa kannattelevia tolppia, ainakin yksi kaiutin ja muutama valaisin sekä joukko eri kokoisia kärpäsiä ja perhosia. Usean ihmisen kädessä liehuu myös ihmisesiintyjien kannustimeksi valmistettuja viirejä.
Maisemassa vihreä eläväksi kuvittelemani nurmikenttä avautuu katseellemme. Sen ympärillä ovaalin muotoinen punainen rata. Nurmikentän läheisyydessä kaksi paksua patjaa ja tankoja sekä yhdessä nurkassa läpikuultava suuri vihertävä jättiläisverkko. Lähellä yleisöä erikoiset lautaportaat, jotka johtavat ilmaan. Kaiken ympärillä muuta maailmaa pois rajaamassa, keltainen vanhanoloinen lauta-aita. Aidan takana puita ja kaupungin liike. Yllämme vaaleansininen taivas. Katsomon edessä koreografi Jarkko Partanen, joka toivottaa ihmiskatsojat tervetulleiksi ja antaa meille luvan kuvata esityksessä. Osaksi katsojien joukkoa pääsevät myös mobiililaitteet, joihin esitystä tallennetaan ympäri katsomoa.
Kaukana kentän laidalla, vasemman portin luona, alkaa erottua violetti juokseva läikkä. Läikkä juoksee punaista juoksurataa pitkin, ohitsemme ja koko matkan ympäri kentän. Hänen ohittaessaan katsomon, ihmiskatsojat taputtavat käsiään ja päästävät ääntä suustaan kannustaakseen ohijuoksijaa. Hiljalleen pastellisävyisiä läikkiä erottuu lisää. Yksitellen, verkkaalleen. He antavat toisilleen merkkejä ja toiset heistä heittävät painavaa kuulaa. Sitten keihästä. Aika monta kertaa keihästä. Keihäs syöksyy laiskassa vauhdissa maahan ja kuvittelen sen vaurioittavan nurmikon pintaa. Olen kaukana, en tiedä keihään ja nurmikon kohtaamisesta mitään todellista.
Asioita tapahtuu hiljalleen. Minulla on aikaa tuntea ihmetystä noita miehiksi kutsuttuja olijoita kohtaan. He nostavat toisiaan, auttavat ylittämään puomin, joka korkeushypyssä ylitetetään. He hyppäävät pituutta. Mahakkaat ja mahansa kohdalta litteämmät miehet. He kaatuvat. Yksi heistä jää makaamaan ja muut laittavat hiekkaa hänen päällensä. Hiekkakasassa makaa mies. Maassa, maatumassa.
Tulen tietoiseksi vieraudesta, jota tunnen mies-ihmisiä kohtaan. Olen erilajinen. Etäisyys esiintyvistä ihmisistä antaa minun tarkastella samalajisia vieraina ja outoina. Taivaalla ohi lentää hanhiparvi. Yhtä lailla vieras ja tuntematon. Vieressäni pörähtää kärpänen. Yhtä lailla vieras. Takapuoleni alla kova lautapenkki, vieras. Näkökentässäni tolppa, tolpassa naula. Vieraita yhtä lailla.
Kentälle asettuvat kultaiset huiskut. Ne sekä niitä käyttävä ihminen tanssivat keskellä nurmikenttää. Näen kuinka peukalon kokoinen ihmisruumis ja naula katsomon tolpassa asettuvat samaksi kuvaksi silmissäni. Sitten siivousrätit, ämpäri, vesi ja toinen mies tanssivat ja huiskivat ilmaa. Minun ruumiini nauraa. Yleisö nauraa. Myös puhuminen vierustoverille katsomossa tuntuu olevan sallittua.
Miehiä on enemmän. He liikkuvat kentällä, osa heistä liikkui jo aiemmin lähempänä katsomoa, punaisella juoksuradalla. Naapurikatsojamme kanssa huomaamme, että oikealla puolella nurmikenttää on grilli. Se sytytetään. Olympiatuli on syttynyt. Yksi miesesiintyjä puhuu ja manifestoi tapahtuman luonnetta sanoin. Taivaalla on vielä erotettavissa pilviä. Tai oli ehkä vähän aiemmin. Ohuita, keveitä pilviä. Punaisella juoksuradalla kulkee kultainen urheilujuhlakangas ja kolme ihmistä kuljettamassa sitä. Välillä jotkut miehet ovat lähekkäin. He kantavat toisiaan, jossain kohtaa jotkut painautuvat toisiaan vasten. Painien tai halien. Ison kangasperhosen ja ihmisen hybridi tanssii läpi kentän. Grillin läheltä otetaan savua. Ihmiset piirtävät kädessään pitämällään savun lähteellä ilmaan, ja savu täyttää nurmikentän. Kaunis kaunis savu. Kentän aidan ulkopuolella juna ajaa ohi. Vaalea, teräksinen hahmo, kymmenine valosilmineen. Pienemmät teräshahmot, perässään näkymätön pakokaasuvana, kulkevat aidan toisen laidan takana ja ylläpitävät pientä jatkuvaa hyrinää, josta kaupunkiympäristön voi missä vain tunnistaa.
Miehet, kaikki 50, ovat kentän reunoilla. Juoksuradalle aiemmin ajanut autoesiintyjä paljastaa sisästään ihmisesiintyjän ja tämän kantaman kultaisen takin. Ihminen asettuu keskelle kenttää ja laulaa. Kaiuttimista kuuluu tietokoneen ja äänisuunnittelijan synnyttämää ääntä, jonka rytmissä ihminen antaa äänensä kaikua. Kaikki 50 miestä tanssivat kentän laidoilla. 50 erilaista hahmoa, tuhansia luita, tuhansia erimuotoisia lihaksia, tuhansia hiuksia - osa ponnarilla, osa vapaina, kudoksia, vettä, tuntemuksia, ajatuksia. Valoa ja varjoja. Kaikki tanssimassa ja esittämässä itseään. Ajattelen rohkeutta ja esittämisen ihanuutta!
Vasemmassa laidassa on vuoroaan odotellut nostolava. Nostolava kantaa valaisinta. Aiemmin kenttää valaisseet oranssia hohkaavat kenttävalot ja muu valaistus on sammutettu. Nostolava ja lamppu nousevat hitaasti ja valaisevat pysähtyneen kenttämaiseman. Kentällä pastellisävyiset vaatteet hyvästelleet miesruumiit, valkoiset alushousut, sukat, kengät, varjonsa ja toisensa seuranaan, seisovat reunalla rivissä. Kokemus toislajisuudesta palaa. Keitä ovat nuo pyykkipoikien kokoiset kaksijalkaiset ja heidän nurmikolle heijastuvat varjonsa?
Millaisen organismin nuo ruumiit muodostavatkaan. Kädet tai lonkerot kiinnittyvät toisiinsa. He muodostavat pyörivän koneen. Jalkoja, jalkoja, vilisee ohi toisen. Välillä pyörre avautuu ja löytää uusia organisoitumisen muotoja. Kaiuttimet ja musiikki täyttävät kuulon. Ihot, hiukset, silmälasit, valkoiset alushousut, sukat ja kengät muodostavat diagonaalisen liikkuvan putkiston. Outo liikkuva raajojen läjä tuo mieleeni sanan lihakukka. Putkimainen lihalootus. Ohittava juna ja ihmiskone keskustelevat maisemassa keskenään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti