Aune Kallinen ja työryhmä: Sädekehistä – täydellisen politiikka

Aune Kallinen ja työryhmä: Sädekehistä – täydellisen politiikka 

To 1.10.2015 klo 18 odotan Kiasma-teatterin aulatilassa pääsyä teatteriin, jossa on alkamassa Aune Kallisen, Jenni Koistisen, Laura Murtomaan, Jani-Matti Salon, Ragni Grönblom-Jollyn, Gesa Piperin, Arttu Palmion, Katri Purasen, manskör D25 ryhmän sekä muiden vierailevien tähtien esitystapahtuma Sädekehistä – täydellisen politiikka.

Esitys alkaa ja yleisö jaetaan kieliryhmien mukaan esiintyjien opastettavaksi. Arttu näyttää ryhmällemme missä voimme kulkea ja olla, juoda teetä tai kahvia. Hän painottaa, että voimme olla miten haluamme. Ei ole mitään erityistä mitä pitäisi katsoa tai huomioida. Nautin hämmennyksestä joka valtaa minut esittelykierroksen epämääräisyydessä. Kierroksen jälkeen meille myös kerrotaan, miten työryhmä on harjoitellut rakkauden jakamista erilaisin mietiskelyn keinoin. Tässä kohtaa olen valinnut paikakseni yhden katsomoon pedatuista sängyistä ja katselen ja kuuntelen rakkausmenetelmiä peiton alta.

En oikeastaan jaksa havainnoida mitään. Makaan paikallani. Tunnen väsymystä ja kiitollisuutta mahdollisuudesta levätä. Avaan sydämeni hetkeksi työryhmän lähettämälle rakkaudelle. He näyttävät istuvan näyttämön reunassa piirissä ja meditoivan rakkautta. En oikeastaan jaksa olla erityisen vastaanottavainenkaan. Olen vain peiton ja patjan ja tyynyn ja niitä ympäröivien pesuaineelta tuoksuvien lakanoiden kanssa. Ajattelen, miten lakanat ovat peseytyneet koneessa. Vesi on kantanut niitä pesukoneen pyörityksessä. Pesuaine on uppoutunut niiden lävitse ja nyt aine haisee tässä salissa, katsomossa, penkkien välissä.

Katsomossa ja näyttämön reunoilla on muita katsojia. Näyttämön takanurkassa on Laura Murtomaa ja mieheltä näyttävä ihminen, jolla on pitkät hiukset ja parta. He soittavat meille musiikkia. Jos minun kokemuksessani esitys nimeytyy joksikin, lähimpänä leijailee sana konsertti. Laulut ovat ruotsinkielisiä, suomenkielisiä ja oletettavasti jonkin Afrikan maan kielisiä ja jotain mitä en tunnista. Myös soittimet, joita soitetaan, ovat löytäneet oman muotonsa eri kulttuureiden historioissa. Muistan taannoisen valkoisuus -työpajan, johon osallistuin. Mietin, onko väärin soittaa afrikan soittimia ja laulaa toisten kielillä ilman yhteisiä juuria niiden kanssa. Patjalla maatessani sydämeni herää laululle, jossa lauletaan jumalasta. Tuo laulu on minulle rakkauden nälkää, sen puutetta, täyttymätön reikä mahassa.

Näyttämöllä jotkut työryhmän jäsenet ja oletettavasti yksi katsoja, tanssivat. Arttu loikkii tilan poikki. Loikat tuntuvat hyvälle. Oma ruumiini hakeutuu tilojen reunoille, en pystyisi osallistumaan tanssiin, vaikka se ilahduttaisi minua. Olen katsojana esitykselle, todistajana jo pitkään käynnissä olleelle prosessille. Loikat tuntuvat hyvälle. Niiden ja ilman kohtaamisessa ilma liikkuu ihollani ja vaatteissani.

Ragni ja Gesa tulevat tilaan alasti. Aune tuo vettä ja lakanan ja pesee Ragnin. Jossain vaiheessa myös Aune riisuuntuu. Kaksi alastonta naisen näköistä ihmiseläintä ovat keskellä pesutapahtumaa näyttämöllä, katsomon edessä. Katson selkää ja takapuolta, ihoa ja lihaa ja kaiken sisäänsä käärivää ihoa. Katson pesevän Aunen kasvoja sekä kosketusta, pesevää kämmentä. Minussa risteilee erilaisia tunteita. Yleensä alastomuuden todistaminen tuntuu minusta luonnolliselta, oikealta, kauniilta, todelliselta olemiseltamme. Nyt alastomuus ja peseminen näyttäytyvät minulle herkkänä palveluksena, mutta samalla myös palvelustoimituksen esittämisenä. Missään muussa kohtaa esitystapahtumaa en tunne olevani esittämisen kohteena. Kuka ja mikä tekee juuri tästä teosta esityksen? Minunko katseeni? Muiden ihmiskatsojien läsnäolo? Pieni vaivaantuneisuus Ragnin kasvoilla?  Juuri nyt en halua katsoa. Olen silmät kiinni.

Jossakin kohtaa minulla on tylsää. Makoilen. Kaipaan lastani kotona.

Näyttämöllä olevan oven toiselta puolelta kuuluu ääntelyä, menen ovesta ulos. Kolme ihmishahmoa ulvoo, yksi hakkaa tynnyriä, jossa palaa tuli. Lähellä on hakattuja halkoja ja kirves. Takana kaupunki. Valoja, suihkulähde. Pimeä taivas. Ilahdun ja antaudun tälle tapahtumalle. Olen hämmentynyt. Miehet ovat omassaan. Yhdessä kohtaa yksi heistä kiipeä seinää pitkin ylös, toinen kävelee kylmässä suihkulähteessä, sitten he makaavat kolmisin tuliämpärin vierellä, lusikkana. Läheisyys koskettaa sydäntäni.

Myöhemmin luen seinältä, että kolme miesihmistä olivat  tapahtuman aluksi nukkumassa, pyrkimyksenään nähdä samaa unta ja kun he heräsivät, he etsivät yhteistä unta laululla. Kaunis yritys. 

Sisällä katosta roikkuvat valokehät ovat muuttuneet keltaisiksi. Kaikki on keltaista. Katossa on keltaisia lamppuja. Keltaiseen voi uppoutua, piiloutua. Sen voi syödä sisäänsä ja se voi syödä sisäänsä. Näyttämöllä on liikettä. Työryhmä tanssii ja antaa toisten liikkeiden vaikuttaa omaansa. Minä kiinnostun yhteisestä tanssitehtävästä. Samaa aikaa laulussa kysytään miksei köyhät puolusta itseään.

Yhtäkkiä muistan, että takahuoneessa on mahdollista soittaa Katrille metsään. Katri on kirjoittanut kauniin tekstin haapojen tai joidenkin muiden puiden juuristoista. Ne voivat elää tuhansia vuosia. Tulen tietoiseksi ajasta. Soitan Katrille, hän laulaa. Ajattelen samanaikaisia todellisuuksia. Samaa aikaa on todellisuus Tampereella ja Helsingissä.

Hakeudun kumppanini seuraan, jonka kanssa saavuin esitykseen. Olemme lähekkäin. On mukavaa makoilla yhdessä esityksessä. Tunnen rakkautta. Hän sanoo, että alussa esitetty puhe äänestä antoi hänelle siemenen uudelle omalle teokselle. On ihmeellistä ajatella, että samaa ääntä ei voi kuulla uudelleen. Vaikka ääni pysyy samana, me muutumme.

Näen vieressämme olevan suuren elävän männyn. Keltainen valo värittää männyn uudelleen. Mikään männyssä ei ole suoraviivaista. Jokainen havunen ja oksa ovat jatkuvassa kiertymisen ja kaartumisen prosessissa. 

Vincent Roumagnac : Pièce d'août | Piece of August 29.8.2015

Piece of August on yksi kahdestatoista ”teoksesta”, jotka muodostavat Vincent Roumagnacin projektin The theatre season aikavälillä 1.5.2015-30.4.2016.

Aurinkoisena elokuun lopun lauantaina kävelen kumppanini kanssa Vanhan kaupungin lahdelle etsimään puistosta vanhaa ulkoilmateatteria, jonka ympäristöön esitys sijoittuu. Teatterin kuluneessa katsomossa istuu iäkkäämpi lajitoverimme pyöräilykypärä päässään. Ilmeisesti hänen lapsenlapsensa kiipeilee katsomorakenteessa ja syö pullaa. Mies sanoo, että ei varmaan vähään aikaan ole esityksiä luvassa, johon minä vastaan, että olemme itse asiassa juuri tulleet paikan päälle katsomaan koko ajan käynnissä olevaa esitystä nimeltä elokuu. 

Istun katsomoon. Mies ja lapsi lähtevät. Katson. 

Näen kirkkaan sinisen taivaan ja siinä liikkuvia hattaramaisia vaaleita pilviä. Tiheän metsikön ja sen edessä kasveja. Kasvit ja puut liikkuvat tuulessa. Kun istun katsomossa, metsikkö muodostaa osittain taustan näyttämökuvalle silmissäni. Näen katsomon edessä lavarakenteen, joka on suurimmaksi osaksi harmaa. Siniset maaliläikät siellä täällä kertovat, että lava on ollut paikallaan jo jonkin aikaa, joitakin vuodenkiertoja. Lavalla on vesilätäköitä. Lätäköistä heijastuu taivas pilvineen. Lätäkön vettä liikuttaa tuuli. 

Minäkin tunnen tuulen vaatteissa, hiuksissa, iholla sekä lämpötilan muutoksina. Tunnen myös auringon. Kuuma ja kylmä vuorottelevat kokemuksessani. Tämä on elokuun teatteri. Kesän ja syksyn kohtaaminen, elämän ja kuoleman rajapinta. Olen onnellinen, että olen saanut kutsun elokuun esitykseen, minulle on tarjottu hetki olla ja katsoa kuinka maailma on ympärilläni. Sanon Markulle, kanssakatsojalleni, että olen katsomassa parasta esitystä aikoihin.

Lavan takana, lavan ja metsikön välissä kulkee tie. Myös metsikön vasemmalla puolella kulkee tie ja katoaa metsikön taa. Ihmiset hoitavat näyttelemisen, maisema avautuu ja sulkeutuu heidän ympärilleen. Läheistä tietä pitkin kulkee äiti ja lapsi vaunuissa. Lapsi putoaa vaunusta ja itkee. Äiti on hiukan vihainen, kun lapsi oli avannut turvavyön kesken matkaa. Seuraavaksi lavan takaa ajavat ohi lapsi ja isä pyörineen, perässä äiti ja vaunuissa toinen lapsi. Edellä ajanut isompi lapsi ja hänen pieni pyöränsä ajavat kopiksi vaunuihin. Äiti suuttuu. Isä palaa ja suuttuu. Isompi lapsi suuttuu ja istuu mököttämään lavan reunalle. Eteeni aukeaa kaunis kuva mököttävästä nelivuotiaasta. Vieressä lätäköiden vesi liplattaa hiljaa tuulessa. Pilvet matkaavat yläpuolellamme. 

Luovun paikastani katsomossa ja astun lavalle. Katson yksityiskohtia. Vettä ja siitä heijastuvaa taivaskuvaa. Vettä ja sen pinnalla seikkailevaa kärpästä. Sudenkorentoa, joka lentää ilmassa lavan yläpuolella ja laskeutuu välillä kuluneelle vaneerille. Kasvia, joka kasvaa lavan reunalla. Markkua, joka istuu lavalla. Kävelen ympäriinsä. Katson lisää. Paperipussia, jonka sisällä on saattanut olla pulla tai croisant tai riisipiirakka. Kaiverruksia katsomossa. Katsomon takana olevaa laatikkomaista asiaa, mahdollisesti entistä lipunmyyntiluukkua, johon on kirjoitettu homo. Homo lipunmyyntiluukku. Ruutuvihosta revittyä palaa, johon on piirretty prinsessa. 

Katsomon takana muutaman metrin päässä kasvaa valtavia raparperejä. Ihailen niiden kokoa. Repaleisia suuria lehtiä. Ne ovat vallanneet alaa itselleen. Raparperin vieressä kasvaa puu. Aivan täydellinen kiipeilyyn, jopa minulle, joka en viettänyt lapsuuttani puissa. Asetan ruumiini alttiiksi ja kiipeän puun alimmalle oksalle. Tuntuu hyvältä tuntea oman ruumiin teko ja puun tarjoama pinta. Oleilen jonkin aikaa puussa. Kosketan sen sammaleista pintaa. Kuvittelen, että puu on kotini. Ainakin se on lähimpien sukulaisteni koti.

Laskeudun alas puusta. Istumme Markun kanssa katsomoon. Esitys on kohdaltani ohi, mutta se jatkaa olemassa oloaan. Mietin mitä on esityksen tekeminen, kun kaikki merkityksellinen on jo olemassa?

Gullichsen, Lindén, Martikainen ja Puranen: Metsäesitys 24.8.2015

Minut on kutsuttu metsäesitykseen. Metsäesitys on Taideyliopiston opiskelijoiden Hannah Maria Gullichsenin, Markus Lindénin, Milla Martikaisen ja Katri Purasen opinnäytetyö, jossa he ymmärtääkseni pyrkivät löytämään yhteistyömahdollisuuksia erilaisten metsä- luonnonvara- sekä luonnonsuojeluyhteisöjen kanssa. Esityksiä järjestetään ainoastaan kutsuvieraille edellä mainituista yhteyksistä, mutta onneksi harjoituksia pääsivät seuraamaan myös kollegat ja perheenjäsenet. 

Minulle esitys alkaa eilen lähijunassa Pasilasta Espoon keskukseen. Ajatus metsään matkaamisesta tuntuu kuvaavan hyvin suhdettani metsään. Asun kaupungissa ja metsä tuntuu olevan siellä jossain. Olen tietoinen metsän ja ihmisen vuorovaikutteisesta suhteesta. Metsä tarjoaa meille antimiaan monella tasolla. Ihmisen toiminnasta syntyy ilmakehään kaasuja, joita metsä sitoo. Jotkut ihmiset vaikuttavat metsän tasapainoon ja kasvustoon harvennustöillä ja metsän elollisia metsästämällä. Olen myös tietoinen koko ajan kasvavasta tarpeesta olla osa metsää. Kantaa metsää soluissani, olla metsässä kotonani, toivottaa metsä tervetulleeksi kotiini.

Espoon keskuksessa esityksen tarjoajat ovat meitä osallistujia vastassa. Meille tarjoillaan kanervateetä sekä annetaan selviytymispakkaukset, jossa on eväitä, peili, taskulamppu, oravankutsupilli, korvatulpat, radiopuhelin ja pari muovipussia mahdollisia keräilykohteita varten. Meidät kuljetetaan metsään pikkubussilla. Olemme yhä matkalla metsään. Koko ajan meille annetaan ohjeita ja ehdotuksia siitä miten radiopuhelin toimii ja mitä voimme metsässä tehdä ja havainnoida. Sitten olemmekin metsässä yksin. No on se radiopuhelinkin ja oma puhelin ja eväät ja muut tarpeelliset, joita nyt ihminen metsässä tarvitsee, jos eksyy.

Aurinko paistaa kuumasti. Lähden kävelemään metsään jäkäläistä kalliota pitkin. Minulle esiintyvät aurinko ja kuumuus. Erilaiset ja monenväriset kuivat sammalikot. Mustikat, joita maistelen. Esiintyvä metsä ja maailma tarjoavat itseään havainnoitavaksi kaikilla aisteilla. Läheiseltä tieltä kuulen autot, jatkuvasti ohikiitävät autot. Ne vastaavat esityksen pääasiallisesta äänisuunnittelusta. Minua harmittaa, että autot ja ihmiset tunkeutuvat metsän sydämeen, mutta osana esitystä otan äänen vastaan. Vaikka olen vihreässä tuoksuvassa valtakunnassa, kaupunki ja kaupunkeja yhdistävät tiet ovat siellä jossain. 

Huomaan käveleväni joidenkin eläinten yhteisössä. Kaikkialla puunjuurten lomassa on koteja ja vessoja. En tunnista kakkojen jättäjiä. Kävely toisten kaupungissa, saa minut valppaaksi. Täällä on muitakin, vaikka ne pysyvät minulta piilossa. Minun kaupunkini heijastus sulautuu tähän vihreään sammaleiseen ja minä kävelen varoen.  

Kalliolla kuumassa auringossa hirvikärpäset löytävät luokseni. Minä huidon ja lätkin. Myötätuntoisuus nousee kysymysmerkiksi heidän ympärilleen. He tuntuvat liimautuvan ihooni. En anna heidän olla. Liikun ja parvi heitä jättää minut rauhaan, mutta yksittäiset yksilöt seuraavat pidempään. Viimeisen heistä autan ulos kirjaston ikkunasta tänään, yhden tapan paluumatkalla junassa. Löydän kallion jolle asetun ja samalla ihmiset radiopuhelimessa kutsuvat minua. En halua kuunnella ihmisesiintyjien ajatuksia. Haluan olla metsän maassa, kaukana kielestä ja minuudesta. Kuitenkin kuuntelen toisten ihmisten ajatuksia ja radiopuhelimen omia ääniä, melua metsässä. Välillä yritän kuulla tuulen ja mäntyjen kuoressa irrallaan heiluvat palaset. Ihminen radiossa sanoo olevansa paljain jaloin ja jättävänsä jäljen jalkapohjallaan. Teen samoin. Astun kuivaan jäkälään ja kylmään kallioon. Sitten radiossa kerrotaan millä tavalla vesi kiertää ihmisen ruumiissa ja puun rungossa. Kosken puuta, seison hänen juurellaan. Käyn pissalla pehmeällä sammalella. Yritän tunnustella pissanesteen poistumista elimistöstäni samalla kun ääni kuvailee veden imeytymistä kielelle. Olen koti kierrolle ja muutokselle, kierron ja muutoksen kodissa metsässä. 

Aiemmin ääni radiossa kehotti rakastumaan puuhun ja laulamaan tälle laulun. Seisoin pystyyn kuivaneen harmaan männyn vieressä ja lauloin. Mänty oli ja liikutti minua. Nyt makaan kalliolla, koska ääni radiossa ehdottaa, että olisin yhtä suuren sydämen kanssa, joka pumppaa yhteistä maailmaamme. Olen metsässä, olen varuillani. 

Liian pian on aika etsiä toiset lajitoverit oravapilliä hyödyntäen. Heilutan puista ja muovista esinettä kädessäni ja kohta kuulen tööttimäisen äänen läheltäni. Ensimmäisenä löydän oman rakkaan ihmiseni. Yhdessä yritämme etsiä muita, mutta olemme kulkeneet kauas. Meitä kuulutetaan radiossa ja etsintäpartio tulee meitä vastaan. Kokoontuessamme esityksen tekijöiden tukipisteeseen heidän rakentamansa valkoisen kodan luo, saamme syödäksemme ruokaa. Minulla on nälkä. Ahmin hernekeittoa ja sämpylää ja lipstikkalevitettä enkä ole tietoinen millaiselle matkalle ruoka-aineksen johdatan, kun pureskelen sen hampaissani ja nielaisen alas pimeään tunneliin. Puhumme ja teemme metsätehtäviä yhdessä ihmisjoukon kanssa. Esityksellä on tarkoitus. Esitys haluaa lähestyä tiettyjä ihmisiä, joilla on metsästä jonkinlaisia ajatuksia, suunnitelmia metsien varalle. Lähinnä suunnitelmia siitä, millä tavalla metsää voi käyttää ihmisen hyödyksi. Ymmärtääkseni metsäesitys haluaa, että taiteilijat ja metsän hyväksikäyttäjät voisivat kohdata ja ymmärtää metsän toisin.

Teemme omat metsänhoitosuunnitelmat. Minun ryhmässäni metsiä ja suunnitelmia on monenlaisia. Vanhempieni sukupolvea edustavien katsojien suunnitelmissa ihminen tekee metsää. Oman sukupolveni kohdalla me todistamme metsää. Omassa suunnitelmassani esitän neljä vaihetta, jolla hoitaa vajaan metrin halkaisijaltaan olevaa kohteeksi valitsemaani metsää:

1. Katsoa metsää tasavertaisena. 
2. Haistaa, maistaa ja koskea metsää. Ehkä antaa metsän koskea takaisin.
3. Asettua metsän asemaan. Kuvitella mitä metsä tarvitsee.
4. Auttaa metsää täyttämään kuviteltu tarve.

Todellisuudessa, en tiedä tarvitseeko metsää hoitaa. Metsä taitaa hoitaa itse itsensä. Tarvitseeko metsää suojella? Metsä taitaa suojella itsensä olemalla paikka elämän kiertokululle. 

Metsä tarvitsee puolesta puhujaa, tunnustusta, itseisarvon. Metsä tarvitsee puolustusta ihmisen toimia vastaan, jotta metsä säilyy, jotta biosfääri säilyy.  

Metsäesitys on puolustuksen ele metsää kohtaan. Yhteiskunnassamme uuden metsätyön ja metsäpuheen alku. Nähtäväksi jää puhutaanko tätä puhetta olemassa olevilla käsitteillä kuten elinkeino ja metsänhoitosuunnitelma, jotka ylläpitävät ihmisen kuviteltua ylivertaisuutta suhteessa metsään, kuten esityksessä oli nyt jokseenkin ymmärrettävistä syistä valittu tehdä vai löydetäänkö uusia käsitteitä, joilla kuvata olemassa olon ihmiselle asettamaa paikkaa ekosysteemissä, paikkaa jota niin huonosti olemme osanneet käyttää.

Jarkko Partanen: Fields of glory - Kunnian kentät 19.8.2015

Kaksi päivää sitten pyöräilen Eläintarhan kentälle katsomaan viidenkymmenen miehen ja monen muun asian yhteisesiintymistä hämärtyvässä elokuun illassa. Katsomona toimii katettu urheilukatsomo. Suurehko joukko ihmisiä istuu suojassa suuren katon alla. Seuranamme katsomossa on kattoa ja rakennusta kasassa kannattelevia tolppia, ainakin yksi kaiutin ja muutama valaisin sekä joukko eri kokoisia kärpäsiä ja perhosia. Usean ihmisen kädessä liehuu myös ihmisesiintyjien kannustimeksi valmistettuja viirejä.

Maisemassa vihreä eläväksi kuvittelemani nurmikenttä avautuu katseellemme. Sen ympärillä ovaalin muotoinen punainen rata. Nurmikentän läheisyydessä kaksi paksua patjaa ja tankoja sekä yhdessä nurkassa läpikuultava suuri vihertävä jättiläisverkko. Lähellä yleisöä erikoiset lautaportaat, jotka johtavat ilmaan. Kaiken ympärillä muuta maailmaa pois rajaamassa, keltainen vanhanoloinen lauta-aita. Aidan takana puita ja kaupungin liike. Yllämme vaaleansininen taivas. Katsomon edessä koreografi Jarkko Partanen, joka toivottaa ihmiskatsojat tervetulleiksi ja antaa meille luvan kuvata esityksessä. Osaksi katsojien joukkoa pääsevät myös mobiililaitteet, joihin esitystä tallennetaan ympäri katsomoa. 

Kaukana kentän laidalla, vasemman portin luona, alkaa erottua violetti juokseva läikkä. Läikkä juoksee punaista juoksurataa pitkin, ohitsemme ja koko matkan ympäri kentän. Hänen ohittaessaan katsomon, ihmiskatsojat taputtavat käsiään ja päästävät ääntä suustaan kannustaakseen ohijuoksijaa. Hiljalleen pastellisävyisiä läikkiä erottuu lisää. Yksitellen, verkkaalleen. He antavat toisilleen merkkejä ja toiset heistä heittävät painavaa kuulaa. Sitten keihästä. Aika monta kertaa keihästä. Keihäs syöksyy laiskassa vauhdissa maahan ja kuvittelen sen vaurioittavan nurmikon pintaa. Olen kaukana, en tiedä keihään ja nurmikon kohtaamisesta mitään todellista.

Asioita tapahtuu hiljalleen. Minulla on aikaa tuntea ihmetystä noita miehiksi kutsuttuja olijoita kohtaan. He nostavat toisiaan, auttavat ylittämään puomin, joka korkeushypyssä ylitetetään. He hyppäävät pituutta. Mahakkaat ja mahansa kohdalta litteämmät miehet. He kaatuvat. Yksi heistä jää makaamaan ja muut laittavat hiekkaa hänen päällensä. Hiekkakasassa makaa mies. Maassa, maatumassa. 

Tulen tietoiseksi vieraudesta, jota tunnen mies-ihmisiä kohtaan. Olen erilajinen. Etäisyys esiintyvistä ihmisistä antaa minun tarkastella samalajisia vieraina ja outoina. Taivaalla ohi lentää hanhiparvi. Yhtä lailla vieras ja tuntematon. Vieressäni pörähtää kärpänen. Yhtä lailla vieras. Takapuoleni alla kova lautapenkki, vieras. Näkökentässäni tolppa, tolpassa naula. Vieraita yhtä lailla.

Kentälle asettuvat kultaiset huiskut. Ne sekä niitä käyttävä ihminen tanssivat keskellä nurmikenttää. Näen kuinka peukalon kokoinen ihmisruumis ja naula katsomon tolpassa asettuvat samaksi kuvaksi silmissäni. Sitten siivousrätit, ämpäri, vesi ja toinen mies tanssivat ja huiskivat ilmaa. Minun ruumiini nauraa. Yleisö nauraa. Myös puhuminen vierustoverille katsomossa tuntuu olevan sallittua.

Miehiä on enemmän. He liikkuvat kentällä, osa heistä liikkui jo aiemmin lähempänä katsomoa, punaisella juoksuradalla. Naapurikatsojamme kanssa huomaamme, että oikealla puolella nurmikenttää on grilli. Se sytytetään. Olympiatuli on syttynyt. Yksi miesesiintyjä puhuu ja manifestoi tapahtuman luonnetta sanoin. Taivaalla on vielä erotettavissa pilviä. Tai oli ehkä vähän aiemmin. Ohuita, keveitä pilviä. Punaisella juoksuradalla kulkee kultainen urheilujuhlakangas ja kolme ihmistä kuljettamassa sitä. Välillä jotkut miehet ovat lähekkäin. He kantavat toisiaan, jossain kohtaa jotkut painautuvat toisiaan vasten. Painien tai halien. Ison kangasperhosen ja ihmisen hybridi tanssii läpi kentän. Grillin läheltä otetaan savua. Ihmiset piirtävät kädessään pitämällään savun lähteellä ilmaan, ja savu täyttää nurmikentän. Kaunis kaunis savu. Kentän aidan ulkopuolella juna ajaa ohi. Vaalea, teräksinen hahmo, kymmenine valosilmineen. Pienemmät teräshahmot, perässään näkymätön pakokaasuvana, kulkevat aidan toisen laidan takana ja ylläpitävät pientä jatkuvaa hyrinää, josta kaupunkiympäristön voi missä vain tunnistaa.

Miehet, kaikki 50, ovat kentän reunoilla. Juoksuradalle aiemmin ajanut autoesiintyjä paljastaa sisästään ihmisesiintyjän ja tämän kantaman kultaisen takin. Ihminen asettuu keskelle kenttää ja laulaa. Kaiuttimista kuuluu tietokoneen ja äänisuunnittelijan synnyttämää ääntä, jonka rytmissä ihminen antaa äänensä kaikua. Kaikki 50 miestä tanssivat kentän laidoilla. 50 erilaista hahmoa, tuhansia luita, tuhansia erimuotoisia lihaksia, tuhansia hiuksia - osa ponnarilla, osa vapaina, kudoksia, vettä, tuntemuksia, ajatuksia. Valoa ja varjoja. Kaikki tanssimassa ja esittämässä itseään. Ajattelen rohkeutta ja esittämisen ihanuutta!

Vasemmassa laidassa on vuoroaan odotellut nostolava. Nostolava kantaa valaisinta. Aiemmin kenttää valaisseet oranssia hohkaavat kenttävalot ja muu valaistus on sammutettu. Nostolava ja lamppu nousevat hitaasti ja valaisevat pysähtyneen kenttämaiseman. Kentällä pastellisävyiset vaatteet hyvästelleet miesruumiit, valkoiset alushousut, sukat, kengät, varjonsa ja toisensa seuranaan, seisovat reunalla rivissä. Kokemus toislajisuudesta palaa. Keitä ovat nuo pyykkipoikien kokoiset kaksijalkaiset ja heidän nurmikolle heijastuvat varjonsa? 

Millaisen organismin nuo ruumiit muodostavatkaan. Kädet tai lonkerot kiinnittyvät toisiinsa. He muodostavat pyörivän koneen. Jalkoja, jalkoja, vilisee ohi toisen. Välillä pyörre avautuu ja löytää uusia organisoitumisen muotoja. Kaiuttimet ja musiikki täyttävät kuulon. Ihot, hiukset, silmälasit, valkoiset alushousut, sukat ja kengät muodostavat diagonaalisen liikkuvan putkiston. Outo liikkuva raajojen läjä tuo mieleeni sanan lihakukka. Putkimainen lihalootus. Ohittava juna ja ihmiskone keskustelevat maisemassa keskenään. 

Vivarium Kollektiivi: Piirto 29.7.2015, Forum Box, Helsinki

Vivarium Kollektiivi: Piirto 

29.7.2015 Menen Forum Boxiin. Tilassa on näyttely, jonka kierrän nopeahkosti ennen improvisaatioesityksen alkua. Näyttely, jota vastaanotan näyttää koostuvan kivilaatoille ja paksuille läpinäkyville muovilaatoille jollakin tavalla painetuista valokuvista. Kuvat ovat kauniita aavistuksia menneistä hetkistä. Tietty valon heijastus koivujen latvassa, lapsi ruoholla. 

Esitys alkaa koreografi Soile Lahdenperän ohjeilla. Hän kertoo kevyesti minkätyyppistä koreografiasta ajattelua ja havainnon harjoittelua harjoitusprosessi ja esitys sisältää sekä kuinka esitys tilallisesti ja ajallisesti tulee kulkemaan.

Sitten se alkaa. Se alkaa verhoista. Verhojen takana on ihmisiä ja soitin. Soitin, muistaakseni trumpetti soi tilassa. Tilassa on myös kolme videota, joita en samaan aikaan kykene katsomaan. Tässä hetkessä videot ovat valoa, hämärää valoa. Keskityn ihmisiin ja liikkeeseen. Liikettä on paljon. Jouni (Järvenpää) ja hänen t-paitansa ja housunsa (olen unohtanut niiden värin) sekä valkoiset kangaskenkänsä liikkuvat virtaavasti ja nivellähtöisesti. Anni (Rissanen) ja hänen vaaleat hiuksensa, jotka ovat keltaisemmat kuin muistin ja vähän kasvaneet edelliskerrasta kun nähtiin. Lihakset, muodot, linjat. Ne vaikuttavat ohjaavan Annin ajattelua ja liikettä. Seuraa liikettä, liikettä, liikettä. Liikettä, jotta päästäisiin johonkin tuntemattomaan ja omituiseen. Odotan, valmistaudun, asettaudun esityksen äärelle ja vastaanotan omalla ruumiillani näkemääni liikettä. Elina (Hauta-aho) ja vatsan suojassa vauva, ja vatsan päällä punainen suojavaate. Elina ja seinä. Elina ja Elinan ruumiin vaikertava ääni seinää vasten. Eero (Savela). Parta. Pikkuisen erottuvaa läskiä mahassa. Soitin ja Eeron suun kautta metalliputket saavuttava ilma, joka muodostaa äänen, juuri tuon tietyn äänen Forum Box galleriatilan kanssa. Linda (Priha) ja ensimmäisen osan päättävä varvaskenkätanssi. Mustien tanssilenkkareiden kärkien jatkeena kapeat farkut ja niiden sisällä sääret ja yläruumista lämmittämässä vihreä verkkaritakki ja pääaukosta ruumista jatkamassa kaula, niska, kasvot, jotka hakeutuvat joihinkin ilmeisiin välillä. Pään päällä pystyssä tukkaa. Varvaskenkätanssi saa vatsalihakseni supistelemaan ja vatsasta kurkunkautta minusta kuuluu kähisevää naurua hiukan. Varvaskenkätanssi kumpuaa ihmisen korkeakulttuurista ja pop-kulttuurista. Jotain tapahtuu. Tunnistaminen, että mitä ihmisesiintyjät ovat tekemässä. Kaivamassa kaikkia niitä tapahtumia, joita heidän olemuksensa on täällä olonsa aikana todistanut.

Paikanvaihto uuteen tilaan galleriassa. Aula. Välitila. Haen seinän viereltä toisen mustan kokoontaitettavan muovituolin, kun on sanottu, että niin voi tehdä. Yritän sovittaa tuolia ulko-oven viereen, mutta joudun asettamaan sen lähemmäksi toista katsojaa, jolla on viikset ja enemmän ikää kuin minulla. Liike on jo alkanut. Jouni makaa vaatteissaan maassa. Ruumiini ja ajatukseni nauttivat toisen ihmisen läheisyydestä oletettavasti kylmän kivilattian kanssa sekä kollektiivisen liikkeellisen kehityksemme äärellä olemisesta. Liikettä. Annin raajoja ja liikkeen linjoja tilassa. Muita esiintyjiä en näe. Sitten Se alkaa. On jo ollut ääntä, on Matala rumpu, joka tuntuu lantion alueella, tuolin ja takapuoleni yhtymäkohdassa ja kaikkialla luissani. Liike on ollut sen tahdissa. Elina astuu keskelle tilaa, jossa osa muista esiintyjistä on. Elina laulaa korkealta, ääntelee, kiljuu, sormet johtavat orkesteria. Minä siirryyn uuteen tilaan. Elinan ääni on ihmiskulttuurissa, oopperamainen, samalla se tunkeutuu korviini ja rintakehääni. Ihailen esiintyjää, välittäjää, jonka ruumiin käytävissä ääni syntyy ja jonka kautta se kohtaa tilan rajat, sen seinät ja katon ja lattian ja juuri sen hetkisen tietynlaisen ilman, joka tilassa vallitsee ja siitä ääni syntyy meidän välillämme. Tilan ääni soittaa Elinaa villisti ja hurjasti. Ja vatsan sisällä on pieni kaltaisemme ihmiseläin.    

Viereisessä tilassa, ei aivan siinä eteisaulassa, jossa olemme, lauletaan. Kuuloni perusteella kaikki esiintyjät laulavat. Tilan ja esiintyjien ruumiiden syvyyksissä syntyvä laulu tuntuu täyttävän minun ruumiini. Antaudun äänelle, se liikuttaa sydäntä. Katson ulos. Näen harmaan kesäillan. Muistaakseni ikkunassa on muutaman sadepisaran jälki. Katson autoja, monia autoja, joita ajaa matalan betoniseinän reunustamalla tiellä. Osa ajaa suoraa, osa kääntyy ja ajaa lähempää. Olen suruisa. Autot tanssivat rakennetulla tiellä ulkona. Sisällä lämpimässä tanssijat tanssivat jokainen oman konstruktionsa kanssa. Tanssijat ovat harjoitelleet paljon. Näen sen ja arvostan heidän taitoaan liikuttaa ihmisen ruumistaan välillä tanssin liikkein, välillä muiden ihmeellisten voimien tai hetkien vieminä ja lähes vapaina ihmisen ja tanssijan konsepteista.

Aika siirtyä kolmanteen tilaan. Matkalla uuden mustan tuolin kaveriksi katson lattiaa ja ajattelen aikaa. Jälkien kasautumaa harmaalla betonilla. Mahdat olla minua vanhempi, ajattelen. Löydän eturivistä vapaaksi jääneen mustan ystävän ja kysyn vieressä olevalta ryttyjä omaavalta kasvolta, onko tuoli vapaa. Havainnoin ruostejälkiä katon rajassa ja huoneen korkeutta. Maassa Jouni ja valkoiset tossut. Eeron maha ja parta. Eeron ja Elinan sekoitus Elinan mahan sisällä. Kuolleet nahat rumpujen kalvoina. Kuolleet eläimet rumpuina. Puukepit, joilla rumpua lyödään. Kuvittelen suuria puita, joiden latvoista valo siivilöityy. Puukepit. Tanssivat, toimivat, erittävät, lihaksissa ja luissa muotonsa löytävät, elävän ihon verhoilemat ihmiset. Eero ja Anni leikkimässä. Eero nostamassa Annia. Kökkökontaksi. Ei opeteltu. Ihana. Vapauttava huonous ihmiseläinten toiminnassa. Anni Eeron hartialla istumassa ja huutamassa. Kova ääni suuressa tilassa. Kasvolihakseni jännityvät hymyyn ja pysyvät siellä. Jounin ja Elinan sormet toisiinsa sotkeutuneina. Kaikki ihmiset kuolleiden nahkojen lähellä. Jouni Eeron hartialla ruumissäkkinä. Jalka ja siinä valkoinen tossu rummun kalvolla, jalka rumpukeppinä. Puulla vapaa hetki. Materiaalien vapaa leikki. Jalka, käsi, farkku, perse, hius, näkyvillä ja piilossa.

Lopussa ihmisesiintyjät ovat ylätilassa juoksemassa edes takaisin. Muovivalokuvat heiluvat ilmavirran mukana, viimeinen tanssinumero on heidän.