Aune Kallinen ja työryhmä: Sädekehistä – täydellisen politiikka
To 1.10.2015 klo 18 odotan Kiasma-teatterin aulatilassa pääsyä teatteriin, jossa on alkamassa Aune Kallisen, Jenni Koistisen, Laura Murtomaan, Jani-Matti Salon, Ragni Grönblom-Jollyn, Gesa Piperin, Arttu Palmion, Katri Purasen, manskör D25 ryhmän sekä muiden vierailevien tähtien esitystapahtuma Sädekehistä – täydellisen politiikka.
Esitys alkaa ja yleisö jaetaan kieliryhmien mukaan esiintyjien opastettavaksi. Arttu näyttää ryhmällemme missä voimme kulkea ja olla, juoda teetä tai kahvia. Hän painottaa, että voimme olla miten haluamme. Ei ole mitään erityistä mitä pitäisi katsoa tai huomioida. Nautin hämmennyksestä joka valtaa minut esittelykierroksen epämääräisyydessä. Kierroksen jälkeen meille myös kerrotaan, miten työryhmä on harjoitellut rakkauden jakamista erilaisin mietiskelyn keinoin. Tässä kohtaa olen valinnut paikakseni yhden katsomoon pedatuista sängyistä ja katselen ja kuuntelen rakkausmenetelmiä peiton alta.
En oikeastaan jaksa havainnoida mitään. Makaan paikallani. Tunnen väsymystä ja kiitollisuutta mahdollisuudesta levätä. Avaan sydämeni hetkeksi työryhmän lähettämälle rakkaudelle. He näyttävät istuvan näyttämön reunassa piirissä ja meditoivan rakkautta. En oikeastaan jaksa olla erityisen vastaanottavainenkaan. Olen vain peiton ja patjan ja tyynyn ja niitä ympäröivien pesuaineelta tuoksuvien lakanoiden kanssa. Ajattelen, miten lakanat ovat peseytyneet koneessa. Vesi on kantanut niitä pesukoneen pyörityksessä. Pesuaine on uppoutunut niiden lävitse ja nyt aine haisee tässä salissa, katsomossa, penkkien välissä.
Katsomossa ja näyttämön reunoilla on muita katsojia. Näyttämön takanurkassa on Laura Murtomaa ja mieheltä näyttävä ihminen, jolla on pitkät hiukset ja parta. He soittavat meille musiikkia. Jos minun kokemuksessani esitys nimeytyy joksikin, lähimpänä leijailee sana konsertti. Laulut ovat ruotsinkielisiä, suomenkielisiä ja oletettavasti jonkin Afrikan maan kielisiä ja jotain mitä en tunnista. Myös soittimet, joita soitetaan, ovat löytäneet oman muotonsa eri kulttuureiden historioissa. Muistan taannoisen valkoisuus -työpajan, johon osallistuin. Mietin, onko väärin soittaa afrikan soittimia ja laulaa toisten kielillä ilman yhteisiä juuria niiden kanssa. Patjalla maatessani sydämeni herää laululle, jossa lauletaan jumalasta. Tuo laulu on minulle rakkauden nälkää, sen puutetta, täyttymätön reikä mahassa.
Näyttämöllä jotkut työryhmän jäsenet ja oletettavasti yksi katsoja, tanssivat. Arttu loikkii tilan poikki. Loikat tuntuvat hyvälle. Oma ruumiini hakeutuu tilojen reunoille, en pystyisi osallistumaan tanssiin, vaikka se ilahduttaisi minua. Olen katsojana esitykselle, todistajana jo pitkään käynnissä olleelle prosessille. Loikat tuntuvat hyvälle. Niiden ja ilman kohtaamisessa ilma liikkuu ihollani ja vaatteissani.
Ragni ja Gesa tulevat tilaan alasti. Aune tuo vettä ja lakanan ja pesee Ragnin. Jossain vaiheessa myös Aune riisuuntuu. Kaksi alastonta naisen näköistä ihmiseläintä ovat keskellä pesutapahtumaa näyttämöllä, katsomon edessä. Katson selkää ja takapuolta, ihoa ja lihaa ja kaiken sisäänsä käärivää ihoa. Katson pesevän Aunen kasvoja sekä kosketusta, pesevää kämmentä. Minussa risteilee erilaisia tunteita. Yleensä alastomuuden todistaminen tuntuu minusta luonnolliselta, oikealta, kauniilta, todelliselta olemiseltamme. Nyt alastomuus ja peseminen näyttäytyvät minulle herkkänä palveluksena, mutta samalla myös palvelustoimituksen esittämisenä. Missään muussa kohtaa esitystapahtumaa en tunne olevani esittämisen kohteena. Kuka ja mikä tekee juuri tästä teosta esityksen? Minunko katseeni? Muiden ihmiskatsojien läsnäolo? Pieni vaivaantuneisuus Ragnin kasvoilla? Juuri nyt en halua katsoa. Olen silmät kiinni.
Jossakin kohtaa minulla on tylsää. Makoilen. Kaipaan lastani kotona.
Näyttämöllä olevan oven toiselta puolelta kuuluu ääntelyä, menen ovesta ulos. Kolme ihmishahmoa ulvoo, yksi hakkaa tynnyriä, jossa palaa tuli. Lähellä on hakattuja halkoja ja kirves. Takana kaupunki. Valoja, suihkulähde. Pimeä taivas. Ilahdun ja antaudun tälle tapahtumalle. Olen hämmentynyt. Miehet ovat omassaan. Yhdessä kohtaa yksi heistä kiipeä seinää pitkin ylös, toinen kävelee kylmässä suihkulähteessä, sitten he makaavat kolmisin tuliämpärin vierellä, lusikkana. Läheisyys koskettaa sydäntäni.
Myöhemmin luen seinältä, että kolme miesihmistä olivat tapahtuman aluksi nukkumassa, pyrkimyksenään nähdä samaa unta ja kun he heräsivät, he etsivät yhteistä unta laululla. Kaunis yritys.
Sisällä katosta roikkuvat valokehät ovat muuttuneet keltaisiksi. Kaikki on keltaista. Katossa on keltaisia lamppuja. Keltaiseen voi uppoutua, piiloutua. Sen voi syödä sisäänsä ja se voi syödä sisäänsä. Näyttämöllä on liikettä. Työryhmä tanssii ja antaa toisten liikkeiden vaikuttaa omaansa. Minä kiinnostun yhteisestä tanssitehtävästä. Samaa aikaa laulussa kysytään miksei köyhät puolusta itseään.
Yhtäkkiä muistan, että takahuoneessa on mahdollista soittaa Katrille metsään. Katri on kirjoittanut kauniin tekstin haapojen tai joidenkin muiden puiden juuristoista. Ne voivat elää tuhansia vuosia. Tulen tietoiseksi ajasta. Soitan Katrille, hän laulaa. Ajattelen samanaikaisia todellisuuksia. Samaa aikaa on todellisuus Tampereella ja Helsingissä.
Hakeudun kumppanini seuraan, jonka kanssa saavuin esitykseen. Olemme lähekkäin. On mukavaa makoilla yhdessä esityksessä. Tunnen rakkautta. Hän sanoo, että alussa esitetty puhe äänestä antoi hänelle siemenen uudelle omalle teokselle. On ihmeellistä ajatella, että samaa ääntä ei voi kuulla uudelleen. Vaikka ääni pysyy samana, me muutumme.
Näen vieressämme olevan suuren elävän männyn. Keltainen valo värittää männyn uudelleen. Mikään männyssä ei ole suoraviivaista. Jokainen havunen ja oksa ovat jatkuvassa kiertymisen ja kaartumisen prosessissa.
