Lauantaina 16.4 kävin pitkästä aikaa elokuvissa. Palatsin aula kuhisi ihmisiä ja makeisia. Kuten yleensä aina, maksoin lippuni kortilla, materiaalista rahaa käsittelen nykyään harvoin. Raha on osa sitä näkymätöntä maailmaa, joka tapahtuu jossain. Raha ei kulje sormieni läpi, vaan kokemuksena on minusta yhtä kaukana kuin Panama. Tuntuu, että systeemit joiden osana haluamattani olen, valtaavat valintojeni mahdollisuuksia ja leijun virtojen, synkkien ja pahojen virtojen mukana kohti yhä suurempia katastrofeja toisensa perään. Samaan aikaan katastrofit eivät tapahdu minulle tässä ja nyt. Ne tapahtuvat tässä ja nyt monelle muulle kaltaiselleni oliolle, minulta ne pysyvät piilossa, mutta eivät unohduksissa.
Käyn vessassa. Pesen käteni ja kuivaan ne samalla laitteella lavuaarin päällä. MInulla on hankaluuksia tehdä yhteistyötä hanan kuivainosan kanssa. Käsienpesun koreografia on muuttunut. Nyt mInun täytyy hoitaa sekä käsien peseminen ja kuivaaminen paikallini seisten. En avaa hanaa, en paina nappia, en käytä pyyhettä. Ennen kuolemaani kehoni kuihtunee lopulta tietokoneen ja tuolin väliin kaksiulotteiseksi tapahtumien heijasteeksi.
Istuudun elokuvateatterin pehmeään tuoliin. Mainosten aikana kaivan esiin kotona täyttämäni muovipussin, joka on täynnä lempikarkkejani. Pussissa kummittelevat muinaisten esihistoriallisten eliöiden öljyksi muuttuneet ruumiit ja matka maan uumenista pussin muotoon. Ahmin sokeria, glukoosisiirappia, tärkkelystä, glukoosi-fruktoosisiirappia, vehnäjauhoa, muunnettua tärkkelystä,ammoniumkloridia, lakritsiuutetta, melassia, sitruunahappoa, sorbitolisiirappia, glyserolia, kookos- ja palmuydinöljyä, aromeja, suolaa ja väriaineita. Mikään ei ole sitä miltä se näyttää tuntuu olevan elämäntapamme ydin.
Elokuva, Suffragette, kertoo naisten äänioikeuksia ajaneista aktivisteista 1910- luvun Englannissa. Tarina, joka minulle ja muille teatterissa istuville naisille ja yhdelle miehelle, kerrotaan tuosta historiallisesta ajanjaksosta ja todellisuudessa tapahtuneista asioista, saa minut niin ahdistuneeksi, että kaksi päivää elokuvan jälkeen olen yhä masentunut. Elokuva saa minut muistamaan sukupuoleni vahvasti historiallisena rakenteena. Se saa minut tuntemaan seksuaalisuuttani loukanneet tunnelmat ja ilmapiirit sekä huokaamaan miellyttämisen ja häpeän tuhatvuotisia rihmoja, jotka yhä kietoutuvat ympärilleni.Isolla näkymättömällä ja oletettavasti likaisella rahalla tuotettu elokuva, saa minut vihaamaan tätä näkymättömyyteen verhoiltua immateriaaliseksi muuttuvaa maailmaa, jossa haahuilemme jonnekin emmekä tiedä minne.
Sukupuolten välinen tasa-arvo, sukupuolten moninaisuus, ihmisten välinen tasa-arvo, perusoikeudet turvalliseen elämään, eläinten oikeudet lajityypilliseen omaan elämään, kasvien oikeudet, materiaalien, eliöiden ja olioiden ja maailman oikeus säilyä elinympäristönä. Kaikkien tulisi olla olemassa olon perusoikeuksia, kaikki tulevat poljetuiksi saman ihmisten ylläpitämän valtakoneiston edessä. Valta on yhtä valkoinen ja yhtä miehekäs kuin se oli 100 vuotta sitten, jolloin valta näki, että hupsulla ja hysteerisellä naisella ei tullut olla oikeutta omaan lapseensa saatikka vaikuttaa äänellään. Kapitalistinen valkoinen valtakoneisto käyttää toisten ruumiita ja mieliä. Elokuvassa naiset pyykkäävät tehdasmaisessa pesulassa kunnes sairastuvat ja kuolevat, köyhä joutuu vankilaan ja rikkaasta maksetaan takuut. Elokuva esittää aikaa, jolloin kapitalismin mekanismi näyttäytyy selkeänä työväen ruumiiden riistona, nyt elämme aikaa, jolloin kapitalismi on kietoutunut aivan jokaiseen yksityiseen valintaamme ja muuttanut asumaan mieliimme sekä vallannut käsittämättömissä määrin myös eläinten ruumiit koneistonsa osaksi samalla kun se yhä hyväksikäyttää työtä tekevien ihmisten ruumiita ja rajaa aikaa ja mahdollisuuksia. Kaiken se tekee piilossa. Me vain aavistamme ja tiedämme, mutta emme näe. Yksinvaltias valkoinen valta, joka sisällyttänee itseensä naisia ja värillisiä, mutta maalaa ne yhteen väriin, kutoo rahaa, syö rahaa ja kakkaa rahaa. Se erottaa ja rajaa. Jokainen ajatus meistä ja niistä ja noista, rakentaa rajaa. Jokainen ajatus, jolla oman itsen ”tarve” tai tuttavan tai perheen tarve rajaa toisten tarpeita, asettaa kivijalkaa Eurooppaa rajaavalle muurille. Jokainen nakki lautasella, lisää maailman kärsimystä. Jokainen nakki rajaa sian elämän arvottomaksi ja kylmettää syöjän sydäntä. Jokainen toisia tuhoava teko, asettuu osaksi samaa valtakoneistoa.
Muuta omaisuutta meillä ei ole kuin ruumis. Kaikki mitä on mahdollista kokea tulee koettavaksi ruumiissa ja sen värähtelyissä. Muuta ei ole naudalla, ei koiralla, ei viherkasvilla ikkunalaudallani. Muuta ei ole pakolaisuuteen ajautuvalla ihmisellä, sisarella, veljellä, joka heittää ruumiinsa veden vietäväksi ja jalkojensa kannettavaksi. Muuta ei ollut suffrageteilla, naisten äänioikeutta ajaneilla aktivisteilla, eikä muuta ole terroritekoihin ryhtyvillä turhautuneilla äärilliikkeiden edustajilla.
Tämä ruumis minun on vietävä kadulle yhdessä toisten ruumiiden kanssa. Sen sormilla on kirjoitettava, ja suulla sanoja muodostettava niistä hatarista ajatuksista mitä ruumiini osaa muodostaa. Ruumiissa on yritettävä selvitä ja elää ja asettua näkyväksi tässä mielettömyyden maailmassa.
