Eeva Muilu ja työryhmä: ~~~ 2.11.2016
Aloitan matkani Eeva Muilun ja hänen koolle kutsumansa työryhmän esitykseen ~~~ ravintolasta, jossa join juuri tilkan punaviiniä ja söin leivän. Marraskuun märässä ensi lumessa kävelen ripeästi kohti Zodiak - Uuden tanssin keskusta. Esitystilan aulassa näen useita tuttuja ihmisiä ja minulla on lämmin olo, halaan useaa ihmistä ja vaihdan kuulumisia sanallisesti.
Tästä tilanteesta kuljen esitystilaan, joka on vuorattu harmaalla pehmeähköllä messumatolla. Näen ihmisiä tilan seinustoja kiertävällä istuintasolla. Näen katossa kolme teoksen nimessä esiintyvää symbolia valkoisesta kankaasta laskostettuna. Valo on aseteltu matkaamaan tilaan näiden kankaiden läpi. Huomaan, että lähes kaikilla muilla katsojilla minua lukuunottamatta, on aulassa jaetut samanlaiset harmaavalkoiset villasukat jalassa. Villasukat ja katsomorakennelma ehdottavat, että olemme yhtä. Olemme samaa, samanarvoisia, samankaltaisia.
Näen ihmisen, joka sulkee silmänsä ja antautuu ruumiinsa liikkeelle. Välittömästi olen oman ruumiillisuuteni äärellä. mnmmmnnnnnnaamnnnnn.MTnanssin samaa pehmeää, nesteiden ja pehmeiden kudosten liikettä, jossa luut ja kova meissä seuraa ja tanssi Viirrrtaa tanssivan ruumiin eri osilta toiselle. Kolmen tanssivan ihmisolennon vaihtuessa yhdestä toiseen ja kolmanteen keskellä tilaa, mmmatkustan pehmeästä virrasta vanhuuteen, Kuivuuteen, kovien materiaalien läsnäoloon, kallon ja verisuonten maailmaan. Kuoleman läsnäolo. Kalpea syksy. Menetys. Ajassa on kuolemaa, poismenemistä. Näen verisuonten Pullistuvan pään ihon sisällä. Pään muutoksen vaaleasta punaiseen. Iho on ohut, hauras kalvo. En voi siirtää katsettani pois kolmesta vuorolleen tanssivasta ihmisestä.
Pohdin esityksen ja elämän suhdetta. Esitys manifestoituu ajassa. Se tulee olevaksi tietyssä ajassa ja tilassa, mutta se oli olemassa jo ennen manifestoitumistaan olemassa olon erilaisissa ilmiöissä, joista se inspiroitui ja sai alkunsa. Se myös jatkaa elämäänsä siihen osallistuneiden kehoissa ja mielissä. Elämä on samankaltainen. Ihmisen elämä, kasvin elämä, galaksimme elämä. Sen mahdollisuus oli jo ennen elämäksi muotoutunutta asiaa ja se on elämän lakattua: Elämä on kuolemassa poissaolona, tyhjyytenä, tilana, jälkinä muissa.
Kuulen ääniä muista paikoista, kadulta, junaradalta. Tu tung tu tung tu tung. Näen vaatteiden, kaiuttimen ja ruumiiden yhteenmuodostuneita liikkuvia kompositioita. Näen ruumiin eri tekstuurien jännittyvän, päästävän, sulavan, kokoontuvan. Tonuksien sisäinen tanssi. Vieressäni on äänisuunnittelija, ihminen ja Koneiden orkesteri. Katson värejä tietokoneen ja padin näytöillä, johtoja. Kuvittelen ssssähkön läsnäolon. Noista laiteaivoista tilassa kuulemani äänten maailma konkreettisesti syntyy.
Pimeys. Isoja universumitietoisuuteen ajavia ÄÄNIÄ pimeydessä. Ajattelen omaa tulevaa teostani. Haluan, että siinä ollaan pimeän sylissä ja kuunnellaan. Ollaan taas Valossa. On aikaa kuunnella lisää, katsella toisia katsojia ja tilaa, tunnustella omaa hämmennystä olla näkyvillä oman kokemuksessa olemisen kanssa toisille katsojille. Yksittäisiä teipin palasia katossa, ohittelevia SILMIÄ, katseita katossa ja matossa, valkoiset isot kankaat ja valon läpikulku, omat kiinnipainetut Vetäytyneet silmäni. Raukeus, lepo, odotus.
Esityksen loputtua vieressäni istunut ystäväni ja kollegani Milla kertoo, että messumatto ei maadu ikinä. Onneksi kuulemma taiteessa käytettävät matot ovat usein kierrätettyjä. Mietin, mikä on esityksen ja kulutuksen suhde. Sisällön ja esitykseen liittyvien valintojen suhde. Mitä tarkoittaa esitystaiteessa olla yhtä maailmankaikkeuden kanssa?
Kiitos viisaalle kollegalleni Saaralle kielen kysymyksestä, joka inspiroi minua alkamaan kokeilla itselleni uudenlaisia kielellisiä ja kirjoitettuja ilmauksia enemmän kuin ihmiseen rajoittuvien kokemusten kuvaamiselle/elämiselle. ~~~ esityksessä enemmän kuin ihmisenä ja ei-inhimillisenä näyttäytyy minun kokemuksessani ihminen itse ruumiissaan ja maailmassa olemisessaan.
