Piece of August on yksi kahdestatoista ”teoksesta”, jotka muodostavat Vincent Roumagnacin projektin The theatre season aikavälillä 1.5.2015-30.4.2016.
Aurinkoisena elokuun lopun lauantaina kävelen kumppanini kanssa Vanhan kaupungin lahdelle etsimään puistosta vanhaa ulkoilmateatteria, jonka ympäristöön esitys sijoittuu. Teatterin kuluneessa katsomossa istuu iäkkäämpi lajitoverimme pyöräilykypärä päässään. Ilmeisesti hänen lapsenlapsensa kiipeilee katsomorakenteessa ja syö pullaa. Mies sanoo, että ei varmaan vähään aikaan ole esityksiä luvassa, johon minä vastaan, että olemme itse asiassa juuri tulleet paikan päälle katsomaan koko ajan käynnissä olevaa esitystä nimeltä elokuu.
Istun katsomoon. Mies ja lapsi lähtevät. Katson.
Näen kirkkaan sinisen taivaan ja siinä liikkuvia hattaramaisia vaaleita pilviä. Tiheän metsikön ja sen edessä kasveja. Kasvit ja puut liikkuvat tuulessa. Kun istun katsomossa, metsikkö muodostaa osittain taustan näyttämökuvalle silmissäni. Näen katsomon edessä lavarakenteen, joka on suurimmaksi osaksi harmaa. Siniset maaliläikät siellä täällä kertovat, että lava on ollut paikallaan jo jonkin aikaa, joitakin vuodenkiertoja. Lavalla on vesilätäköitä. Lätäköistä heijastuu taivas pilvineen. Lätäkön vettä liikuttaa tuuli.
Minäkin tunnen tuulen vaatteissa, hiuksissa, iholla sekä lämpötilan muutoksina. Tunnen myös auringon. Kuuma ja kylmä vuorottelevat kokemuksessani. Tämä on elokuun teatteri. Kesän ja syksyn kohtaaminen, elämän ja kuoleman rajapinta. Olen onnellinen, että olen saanut kutsun elokuun esitykseen, minulle on tarjottu hetki olla ja katsoa kuinka maailma on ympärilläni. Sanon Markulle, kanssakatsojalleni, että olen katsomassa parasta esitystä aikoihin.
Lavan takana, lavan ja metsikön välissä kulkee tie. Myös metsikön vasemmalla puolella kulkee tie ja katoaa metsikön taa. Ihmiset hoitavat näyttelemisen, maisema avautuu ja sulkeutuu heidän ympärilleen. Läheistä tietä pitkin kulkee äiti ja lapsi vaunuissa. Lapsi putoaa vaunusta ja itkee. Äiti on hiukan vihainen, kun lapsi oli avannut turvavyön kesken matkaa. Seuraavaksi lavan takaa ajavat ohi lapsi ja isä pyörineen, perässä äiti ja vaunuissa toinen lapsi. Edellä ajanut isompi lapsi ja hänen pieni pyöränsä ajavat kopiksi vaunuihin. Äiti suuttuu. Isä palaa ja suuttuu. Isompi lapsi suuttuu ja istuu mököttämään lavan reunalle. Eteeni aukeaa kaunis kuva mököttävästä nelivuotiaasta. Vieressä lätäköiden vesi liplattaa hiljaa tuulessa. Pilvet matkaavat yläpuolellamme.
Luovun paikastani katsomossa ja astun lavalle. Katson yksityiskohtia. Vettä ja siitä heijastuvaa taivaskuvaa. Vettä ja sen pinnalla seikkailevaa kärpästä. Sudenkorentoa, joka lentää ilmassa lavan yläpuolella ja laskeutuu välillä kuluneelle vaneerille. Kasvia, joka kasvaa lavan reunalla. Markkua, joka istuu lavalla. Kävelen ympäriinsä. Katson lisää. Paperipussia, jonka sisällä on saattanut olla pulla tai croisant tai riisipiirakka. Kaiverruksia katsomossa. Katsomon takana olevaa laatikkomaista asiaa, mahdollisesti entistä lipunmyyntiluukkua, johon on kirjoitettu homo. Homo lipunmyyntiluukku. Ruutuvihosta revittyä palaa, johon on piirretty prinsessa.
Katsomon takana muutaman metrin päässä kasvaa valtavia raparperejä. Ihailen niiden kokoa. Repaleisia suuria lehtiä. Ne ovat vallanneet alaa itselleen. Raparperin vieressä kasvaa puu. Aivan täydellinen kiipeilyyn, jopa minulle, joka en viettänyt lapsuuttani puissa. Asetan ruumiini alttiiksi ja kiipeän puun alimmalle oksalle. Tuntuu hyvältä tuntea oman ruumiin teko ja puun tarjoama pinta. Oleilen jonkin aikaa puussa. Kosketan sen sammaleista pintaa. Kuvittelen, että puu on kotini. Ainakin se on lähimpien sukulaisteni koti.
Laskeudun alas puusta. Istumme Markun kanssa katsomoon. Esitys on kohdaltani ohi, mutta se jatkaa olemassa oloaan. Mietin mitä on esityksen tekeminen, kun kaikki merkityksellinen on jo olemassa?
