Sukusolujen esitys

Mitä on enemmän kuin esitys? 

Blogini ja projektini nimi syntyi inspiroituneena käsitteestä more than human - enemmän kuin ihminen, jota on alettu käyttää ajattelun murroksessa siirryttäessä ihmiskeskeisestä ajattelusta ja ajasta  ”ihmisen jälkeisen aikaan”. Enemmän kuin esitys sisältää oletuksen, että esitys on aina jotain enemmän kuin oma esityksenä olemisensa, jotain enemmän kuin representaatio ja toisinto maailmasta. Projektini lähtökohta on myös pyrkiä tarkoituksellisesti etsimään esityksistä enemmän kuin ihmiseen/inhimilliseen rajautuvia ulottuvuuksia ja edistää ei-inhimilliseen toimijuuteen keskittyvää, tai vähintäänkin sen huomioivaa, esityskulttuuria.

Parin viime viikon aikana olen tietoisesti osallistunut muutamiin ei-inhimillisiin esityksiin. Tiedostamattani olen toki jatkuvasti osa erilaisia esityksiä, kuten vuodenkiertoa, ilmastonmuutosta, omaa kuukaustiskiertoani, vanhemistani jne. Haluan nyt yrittää löytää sanoja kokemukselleni olla munasolu ja siittiösolu, minun oma munasoluni ja minun oma siittiösoluni, jotka muodostavat kumpikin puolet minusta.

Viikko sitten aloitin Satu Palokankaan opettaman kurssikokonaisuuden Somaattinen liiketerapia. Satu johdatti meidät matkustamaan kokemuksessamme aikaan, jolloin olimme munasolu. Esityskokemukseni alkaa sanoista, jota Satun äänen muodostamat värähtelyt kuljettavat ilmassa aaltoina korviini ja muodostavat tunnistettavia tietoketjuja jossain aivojeni osassa. Saan kuulla, että munasoluni aihio on kehittynyt jo äitini ollessa sikiö isoäitini kohdussa. Konkreettinen osa minua on siis elänyt jo vuonna 1951 ja paiskinut töitä navetassa ja jo neljän lapsen äitinä kotona. Saan myös kuulla, että se mikä soluissani hengittää ja ylläpitää elämänenergiaa on tullut äitiketjustani, ja tätä äitien ketjua on pystytty jäljittämään 200 000 vuotta sitten taaksepäin silloin eläneisiin naisiin! 

Kokemuksessani aika saa uuden merkityksen. Tanssisalin tanssimatolla Teatterikorkeakoulun ylimmässä kerroksessa makaava ruumiini, avautuu ajassa leijuvaksi olemisen laajentumaksi. Tila ja minä sulautuvat ajan ajattomuutta kehollistavaksi munasoluksi, joka kelluu ja leijuu ja odottaa kypsymistään jossain äitini äidin, sitten äitini sisällä.

Sanat, jotka aivoni saavuttavat, kertovat, että siittiösolun aika on aivan toisenlainen. Se syntyy ja matkustaa alle sadassa päivässä. Olen siis vuorostani siittiösolu, joka olen. Olen nopea, liikun tilassa ja etsin munasolua. Tunnistan tämän nopeasti hupenevan ajallisuuden yhtä lailla kuin hitaan ajattomuuden. Kun löydän munasolun, sanat kertovat, että munasolu valitsee kenet laskee sisäänsä. Siittiöt etenevät ryhmänä ja pehmittävät yhdessä munasolun pintaa päällänsä puskien. Mietin, että hedelmöittyminenkin on sitten kerrottu osana maskuliinisen valloituksen historiaa, vaikka nyt vaikuttaakin, että kyse ei olekaan pelkästä tunkeutumisesta vaan yhteensopivuudesta ja munasolun valinnasta. Siittiöistä vahvin ei voitakaan vaan sopivin, ja niiden toiminta on ryhmätyötä. 

Elämän perusta tuntuu olevan yhteistyössä. Kaikilla osa-alueilla meille on kerrottu tarinoita, joissa vahvimmat pärjäävät, että eläinmaailmassa ja solutasolla vahvin selviää ja hidas kuolee ja eläimet eivät ole empaattisia ja sillä tavalla ihmisetkin voivat sortaa toisia olioita ja toisiaan. Sukusoluina oleminen ja sanat, jotka minua tuolle matkalle johdattavat, riisuvat taas kerran tuon kapitalistisen ja kolonialistisen valkoisen miehen valtaa pönkittävän uskomusjärjestelmän valheellista viittaa. Soluina ollessani koen, että elämä on pehmeää, laskostuvaa, kietoutuvaa, kokeilevaa, yhdessä syntyvää ja sosiaalista, jossa välillä on enemmän vauhtia ja päämäärää, välillä jättäytymistä ajan ajattomuuden piiriin.

Ruumiini, jos jokin on enemmän kuin esitys, enemmän kuin ihminen.