Masennus

Verho. Sumu. Peitto. Futonpatja allani ja päälläni ja sisälläni. Jotenkin sillä tavalla masennus on kaivautunut minuun ja minä siihen. Olen taiteilija. Vai olenko, kun olen työtön. Olen työtön taiteilija. Olen toimeton. Olen yrittänyt niin vitusti hakea ja hakea ja ehdottaa ja kurkottaa ja vetää asioita puoleeni ja olla kuten olla pitää. Ja olen vastaanottanut kielteisiä päätösiä ja torjuntaa, yksi toisensa perään. Olen tuijottanut sähköpostia ja facebookkia ja odottanut jotain tapahtuvan. Ja nyt masennus hukuttaa minut kylmenevään syksyyn ja pakottaa minut sänkyyn, sohvan nurkkaan. Uppoamaan omaan ahdistukseeni. Olen tiellä kotonani. Syytän puolisoani. Kaikki on järjetöntä. Lapseni on liian iso eikä tarvitse minua enää. Jos minulla on ystäviä, kukaan ei halua olla kanssani. Joko olen liian viallinen ja raskas tai kenelläkään ei ole aikaa ystävyydelle. Kukaan ei halua minua paitsi välillä seksiin. Minä en halua seksiä, koska olen masentunut eikä masentunut ole viehättävä, haluttava, haluava, ei muuta kuin harmaa savu maisemassa. Minä en halua upota en halua olla kurottamatta. Minulla on energiaa tehdä ja vaikuttaa ja vaikuttua. Mutta en pysty. En pysty kurottamaan. En jaksa, minua ei huvita, en ole halukas etsimään residenssejä, rahoistuskuvioita, töitä.  Siispä olen ja odotan ja olen masentunut. 

Tätä ennen oli täyttä. Olin ollut haluttu johonkin, minulla oli jonkinlaisia paikkoja olla taiteessa. Oli niin täyttä, että nyt on masennus. Oli liikaa kierroksia ja mutkia ja kurveja ja tekemistä. Minun ympärilläni on kahdenlaisia ihmisiä. Suurin osa juoksee ja hyperventiloi tätä yhdessä luomaamme maailmaa. Jotkut eivät ole saaneet paikkaansa tuolla radalla ja ovat liikaa paikoillaan. Masennus ja laamaannus tuntuvat olevan pikajuoksun ainoa vastakohta. 

Koko teksti on yhtä paskaa. Serotoniinit ja muut hormonit kuljettavat kuvottavaa ruumistani jonnekin ja ajatuksiani mössönä, josta on vaikea erottaa mitään selkeää. Kirjoitan, koska maailma ahdistaa, on vaikea nähdä mitään selkeää suuntaa. Ei ole mitään merkitystä sillä olenko toimeton vai pyörässä, koska olen aina itsessäni ja maailma on aina sama. Masennus saattaa kuitenkin olla murroskohta. Jotain mistä en tiedä mitään saattaa ajaa minut ja kaiken johonkin josta en vielä tiedä. Toivoa on. Diagnoosini ei ole vakava, ehkä keskivaikea tai lieväkin. 

Sanat, joita vaivoin muotoutuu eivät ole sellaisia joita haluan lähettää maailmaan. Olisi ihanaa, jos olisin vapaa ja hyvillä mielin, olisi ihanaa, jos kaikki olisimme edes välillä. Nyt on näin. Viitta on kiskottu ja muovailtu päälleni ja futonsänky janoaa ruumiini puoleensa. Hyväksyn. Luovutan. Antaudun sille mitä on.